Koulua kohti joulua

Poloneesimusiikki pyörähtää soimaan. Yläkoulun oppilaat astelevat tyylikkäinä käsi kädessä parijonossa juhlasalin poikki. Kuviot monimutkaistuvat, Mignon, Kikapo, Pas d’Espagne, Pompadour… vuorotellen eri luokka-asteiden oppilaat ottavat parrasvaloissa liikuntatunneilla tarkasti harjoitellut askeleet. Alempien luokkien oppilaat seuraavat salin reunoilla tapahtumia silmä tarkkana. Lopuksi riemu repeää, kun kaikki kutsutaan osallistumaan yleisövalssin pyörteisiin. Myöhemmin samana päivänä nelosluokkalaiset vierailevat vanhusten palvelutalossa esittämässä omia tanssejaan. Illalla koulun sali täyttyy vielä yläkoululaisten vanhemmista, jotka pääsevät nauttimaan parin viikon tanssijakson hedelmistä, yläkoululaiset tanssivat saman ohjelman vielä heille. Katselen parhaimpiinsa pukeutuneita ryhdikkäitä nuoria ja ihailen heidän sulavaa käytöstään. Joku on sairastunut ja toinen paria vailla, ylempien luokkien oppilaat rientävät hätiin paikkaamaan heille jo aiemmilta vuosilta tutuksi tulleissa tansseissa. Onko tämä sitä samaa sakkia, jota saa tuon tuostakin oppitunneilla maanitella keskittymään olennaiseen, laittamaan kännykkäpelin kiinni tai käytävillä siistimään kielenkäyttöään. Kyllä on.

Tansseja seuraavana päivänä on itsenäisyysjuhla. Tilaisuus on arvokas mutta iloinen. Viidensien luokkien oppilaat esittelevät ohjelmassaan Suomen kieltä ja kulttuuria; on itsetehtyjä runoja, murrekavalkadi ja suomalaisia musiikki-ilmiöitä vuosikymmenten varrelta. Nauran ja liikutun vuorotellen. Mahtavaa! Ysiluokkalaiset vastaavat lippuvartiosta ja juhlapuheesta. Puhe on pysäyttävän kypsää omakohtaista tekstiä 14-15 -vuotiailta puhujilta. Tunnen ylpeyttä oppilaistamme ja koulustamme.

 

Itsenäisyystanssiaiset avaavat koulussamme varsinaisen juhlakauden, jossa Lucia -kulkueen, joulujuhlien, jouluradiolähetysten, joulukirkon ja vuoden viimeisen koulupäivän yhteislaulutilaisuuden kautta matkaamme yhdessä kohti Vapahtajan syntymäjuhlaa. Oppilaiden osallistuminen ja vastuunkantaminen näiden tapahtumien suunnittelussa ja toteuttamisessa on merkittävää. Meille opettajille tekee hyvää nähdä ja ohjata oppilaita erilaisessa roolissa kuin tavallinen luokkatilanne mahdollistaa. Yhdessä juhlaan valmistautuminen tuo mukanaan myös arjesta eroavia kohtaamisia ja opimme tuntemaan toisiamme paremmin.

Viimeisimmän Pisa -tutkimuksen tulosten julkistamisen jälkeen mediassa on kohkattu peruskoulun opetuksen tason laskusta. Joku haukkui opettajat, toinen oppilaat ja vanhemmat, kolmas vähäisen teknologian opetuskäytön… Paljon on puhetta riittänyt, mutta muuan yksinkertaisen oivaltava kommentti upposi: kommentoija totesi ”liian helpon elämän kulttuurin vallanneen opiskelun”. On totta, että ponnistelun taidon ja vaivannäön vähentyminen näkyy kouluissamme. Ponnistelun taito ja vaivannäkö ovat olennainen osa oppimista ja opiskelua, joilla on kuitenkin ankeat lähtökohdat, elleivät koululaiset viihdy opinahjoissaan! Heikko kouluviihtyvyys on ollut suomalaisissa peruskouluissa valitettava tosiasia jo pitkään.

Viihtymistä edesauttaa tunne osallisuudesta ja siitä, että tuntee olevansa hyväksytty, tärkeä. Myös opettajien ja oppilaiden välisellä vuorovaikutuksella on tässä tärkeä roolinsa. En suinkaan kiistä ihan tavallisen, toistoja ja kärsivällisyyttä vaativan koulutyön merkitystä, mutta sen rinnalle tarvitsemme toisenlaisia työskentelytapoja. Ponnisteluun ja vaivannäköön opetteleminen on huomattavasti helpompaa hyväksyvässä ilmapiirissä, jossa kaikki ei ole niin hirvittävän vakavaa, mutta jossa työskennellään yhdessä luovasti ja vastuullisesti. Erilaiset tapahtumat ja juhlat koulussa tarjoavat tähän oivallisen mahdollisuuden.

Peruskoulun yksi tärkeä tehtävä on antaa oppilaille valmiuksia kansallisen kulttuurin ja kansallisten arvojen suhteen. Suomalaisten juhlapyhien, tapojen ja perinteiden tunteminen auttaa ymmärtämään myös muiden kulttuurien tapoja. Perinteitä voi käsitellä raikkaasti, näin tapahtuukin usein luontevasti kun lapset ja nuoret ovat toteuttamisessa mukana. Nykyelämä voi lapsilla ja nuorilla olla kovin pirstaleista, perinteet yhdistävät ja luovat turvallisuuden tunnetta. Ne juurruttavat meitä.

Anna Talvitie  

Väsyneen joulurukous

Isä, tästä ei nyt tule mitään.

Minä yritän valmistaa poikasi syntymäpäiviä, suurta iloa ja juhlaa koko kansalle.

Tai ainakin koko perheelle, suvulle – itsellenikin sinä sivussa.

Mutta ei tästä mitään tule. Liikaa kaikkea – työtä, stressiä, ajateltavaa, puuhaa. Vaikka päätinkin että joulu tulee tekemättä – en siivoa, en hössötä, en haali lahjakasoja.

 Ei sinänsä, en ehtisi tai jaksaisi.

Päivät kiitävät, silmäpussit kasvavat, itku kuristaa kurkkua. En ehdi mukaan tähän jouluun!

Mieleeni nousee Maria: Kuinka väsynyt hän mahtoi olla pitkään matkaan, suureen vatsaan, epätietoisuuteen!

Kuinka paljon häntä itketti raskas matkanteko, lähestyvä synnytys, epätietoisuus!

Yhdessä Marian kanssa minä huokaan: Miten tässä näin kävi?

Se oli Marian matka kohti joulua, tämä on minun matkani kohti joulua. Ei kohti täydellisyyttä, suuria suunnitelmia – vaan matka kohti rauhaa ja valoa. Sitä huolimatta, että juuri nyt tästä on rauha kaukana ja valokin vain heikko kajastus silmänurkassa.

Väsymykseni keskeltä yritän uskoa että kyynelten, pimeyden ja ahdistuksen jälkeen valo loistaa kirkkaana minullekin.

Samalla tavoin kuin Maria ihmettelen jouluyönä hiljaisuutta joka laskeutuu kaiken ylle. Siinä on meidän matkamme loppuhuipennus, seimi ja Jeesus-lapsi.

Isä, tästä saattaa tulla vielä jotain.


Heli Bergholm

Hetkiä, joista haluan kiittää.

Toisinaan käy niin, että 7-vuotias poika rökittää sinut useamman kerran putkeen lähinnä tuuriin perustuvassa pelissä ja ehdottaa itse, että "josko pelattais peliä, jossa säkin oot hyvä".

Aika-ajoin ei voi kuin kiittää onneaan, kun saa keskittyä rakentamaan maailman hienoimpia ja tärkeimpiä rakennelmia pienten päiväkerholaisten kanssa eikä tarvitse kuin olla läsnä ja se riittää sillä hetkellä.

Joskus on vain pakko nauraa, kun kaupan kassalla lompakkoa etsiessään löytääkin käsilaukustaan kourallisen puueläimiä Nooan arkista.

Silloin tällöin on ihmeteltävä 3-vuotiasta lääkäriä, joka istuttaa alas ja kertoo tarkan tutkimuksen jälkeen, että "diagnoosi on selvä, sydän on pysähtynyt, tarvitaan pikaisesti yksi halaus."













Välillä leiripäivän paras hetki tulee yllätyksenä."Anna, mä ajattelin et sä voisit olla lila, kun se näyttää sun väriltä. -- Miksi sä laitoit sun timantit pois? Laita ne sun eteen ni kaikki näkee ne. -- No nyt sä voitit, mutta sä olit kyllä parempi vaik tuli rosvojakin. Pelataaks huomenna taas?" 

Ajoittain sitä tarjoutuu auttamaan lasta palapelissä eikä muista miten taitavia ja itsevarmoja lapset ovatkaan - "hei tää on ihan lälly, kyllä mä osaan."

Hetkittäin saa itsekin vielä olla lapsi.

















AM

Tunnematka metrolaiturilla

Suljen autoni ovet kauko-ohjaimesta. Elämässä on harvoin tällaista kauko-ohjausmahdollisuutta, ajattelen. Kävelen kohti metroasemaa mieli jo siirtyen kohti koulutuspäivän aihetta ja toisten kohtaamista innostuneella mielellä. Odotan antoisaa päivää. Iloitsen työstäni ja siihen liittyvistä uuden toivon ja kasvun mahdollisuuksista.

Rullaportaat kuljettavat minut alas metrolaiturille, kun näpyttelen kännykkälipun tilausta. Alhaalla ihmisiä vierekkäin näpläämässä omia laitteitaan, kaikki toisistaan erillään, tuntemattomia. Ovat matkalla työhönsä tai asioilleen, kuka mihinkin. Astelen pitkää metrolaituria, kun huomaan kaukana, lähes toisessa päässä, jotakin tuttua. Onkohan se - voiko se olla - lempiväri ainakin on - ja tuo laukku - kengät - ja takki - onhan se! Tunnistan oman tyttäreni. Mielen täyttää innostus, hymy nousee huulille, askel pitenee ja kiihdytän huomaamatta vauhtia.  Vasta aivan vieressä hän vilkaisee lähestyvää hahmoa ja yllättyneenä tervehtii: Moi!

Ilahtuneena hän kertoo kuulumisia ja astumme metrovaunuun. Juttelemme innokkaasti ja vilkkaasti koko välin Puotilasta Hakaniemeen.
(Jossain vaihessa sivusilmällä huomaan, että kukaan muu ei näytä keskustelevan, kaikki vain katsovat kännykkäänsä, lehteä tai tuijottavat ulos. Merkillinen näytelmä.)

Iloisen ja yllättävän kohtaamisen vauhdissa en haluaisi jäädä edes pois siellä, missä pitäisi, vaan mieluummin jäisin tyttäreni seuraan. Naivi ajatus, mutta takinsisus on niin täynnä iloa ja rakkautta, onnea ja riemua ja mitä tunteita niitä nyt onkaan, että aika ja paikka unohtuvat. Huomaan sentään oikean aseman ja jään siinä pois. Kun lähtösanat on sanottu, astelen ulos vaunusta ja suuntaan kohti aseman uloskäyntiä. Lämpimällä ja onnellisella mielellä tajuan yhtäkkiä, mitä oikein koin.

Tällaiselta tuntuu olla isä!Tällaiselta tuntuu, kun tapaa oman aikuistuvan lapsensa, omaa tietänsä kulkevan opiskelijan, josta olen ylpeä, jota rakastan ja joka on minulle kaikki kaikessa. Tietty kaksi muutakin lastani tulevat samassa mieleeni.

Sain johdatuksena, niin ajattelen, yhtäkkiä parhaan mahdollisen isänpäivälahjan etukäteen: tunnematkan metrolaiturilla. Koko isänä olemisen tunnevoima kuljettaa minua koulutuspäivän aikana ja olen onnellinen. Onnellinen isä.

---

Kirjoitin tuon kokemukseni muistiin koulutuspäivän aikana. Kun palasin metrolla Hakaniemestä Puotilaan, olin ajatuksissani ja luin lehteä.  Poistuessani kyydistä törmään uudelleen tyttäreeni! En ollut uskoa silmiäni. Hän oli samassa vaunussa: oli käynyt kirjastossa täysin sattumanvaraisena ajankohtana. Kerron hänelle ilostani, tunteiden riemunkirjosta ja ne kasvavat edelleen.

Tällainen päivä - ihme, johdatus. Juuri ennen isänpäivää. Uskomatonta.


Antti Yli-Opas

Kissoja ja ihmisiä

Perheessämme on aina ollut kissoja, parhaimmillaan kuusi, nyt enää vain kaksi. Kaksi on ehdottomasti liian vähän. Vanhojen kissojen vatsanpohjamouru vaatii täydennyksekseen nuorten kissojen kimeää naukunaa. Elämä on sukupolvien välistä vuorovaikutusta.

Hiljattain toinen kissoistamme, se tuuhea harmaa, puski itsensä kirjahyllyn läpi ja pudotti samalla kirjan lattialle. Poimin sen talteen. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. Erinomainen ja samalla kuvaava valinta kissalta.

Edesmenneiden kissojemme muisteleminen lämmittää mieltä. Siihen liittyy sekä iloisia että murheellisia asioita. Esimerkiksi elämän vaihtelevuudesta sopii eräs kissoistamme, jättiläiskokoinen kolli, todellinen varailves, joka päivänä muutamana sai päähänsä poistua kotoaan. Ja hävisi sille tielleen seitsemäksi vuodeksi, kunnes palasi takaisin kotiin.

Seitsemän vuotta vieraalla maalla ja sen jälkeen paluu kotiin. Kissa oli kokenut kovia, muuttunut vanhaksi ja köyryiseksi, korva oli rutussa, mutta henki tallella. Raamatullinen kuva. Tuhlaajakissa, Slösarkatten, Prodigal Cat. Ja kaikki jatkui tästä eteenpäin raamatullisessa hengessä.

Toivuttuaan rasituksistaan ja syötyään kunnolla kissa asettui mielipaikalleen ikkunan ääreen ja esti pian muita kissoja pääsemästä avatusta ikkunasta sisään. Vertaus armottomasta palvelijasta! Sai kokea armoa, mutta osoitti itse rakkaudettomuutta kissalähimmäisiään kohtaan – jos taannoisen käsikirjaehdotuksen kielipartta on tässä lupa hieman irvailla.

Mainitsin kissamme kohtalosta eräässä lasten joulutilaisuudessa. Seurauksena oli, että kaupan jonossa muutama päivää myöhemmin aran oloinen pikkutyttö jättäytyi tovereistaan jälkeen ja rohkaistui kysymään:

-          Jäikö se kissa nyt teille?
Ja vielä väitetään, ettei saarnoista saa palautetta.

Joskus aamuisin lukiessani hetkipalveluksen mukaista rukousta, jompikumpi kissoistamme hiipii luokseni,  hyrisee lempeästi, siristelee silmiään. Pyhää Franciscusta mukaillen: tämä, jos mikä, on luomakunnan ylistyslaulua. Yleisesti on tiedossa, että Franciscus saarnasi linnuille. Harvempi muistaa, että hän puhutteli myös kissoja. Luulen, että käytännön syistä saarnat näille kahdelle kohderyhmälle oli pidettävä erikseen.

Kadehdin paavi Benediktusta. Hänen elämästään on kirjoitettu kuvaus kissan näkökulmasta. Kysymyksessä on teos: Joseph und Chico: Eine Katze erzählt aus dem Leben von Papst Benedikt XVI. (Italialainen käännös: Un gatto racconta la vita di Papa Benedetto XVI). Tässä lastenkirjassa paavin elämää seurataan hänen uskollisen kissansa silmin.

Ortodoksinen piispa Arseni, kissojen ystävä hänkin, menee niin pitkälle, että kysyy leikkimielisesti eräässä kolumnissaan, luopuiko paavi virastaan siksi, ettei saanut kissaansa Vatikaaniin mukaan. Siellä kun on eläintenpitokielto. Mene tiedä, saattaa pitää paikkansa.

Joka tapauksessa kissojen lempeä hyrinä vahvistaa uskoa siihen, että elämällä on Jumalan sille antama tarkoitus. Meille jaksetaan jankuttaa, että elämä on möykky, joka sattumanvaraisesti viskataan eteemme avaruuden mustasta yöstä, ripaus aminohappoja, suolaa, fosforia…siinä koko ihmiselämä, ei muuta.

Uskokoon ken tahtoo. Minä ja kissamme olemme vahvasti eri mieltä.

 

Heikki Hakamies

Epäreilua

Keskellä keittiön lattiaa kiljuu hurja kolmevuotias ”Epäleilua, ihan epäleilua”. Koko pieni kroppa tärisee kiukusta, ääni on kovempi kuin palosireenissä. Tuolla määrällä kyyneleitä kastelisi vaikka Saharan autiomaan, valtava pettymys vie pientä miestä. Tarjoan nenäliinaa, tyynnyttelen puheella, yritän napata syliin – turhaan. Mieli tekisi sanoa, että kuule, tässä maailmassa tämä on yhtä epäreiluutta alusta loppuun saakka.

Epäreilua, että naapurin Jaskalla on upea maastopyörä ja minulla vaan tavallinen pyörä. Epäreilua, kun kaikki muut saa olla kaupungilla niin myöhään kun itse tahtovat ja minulla on kotiintuloaika. Epäreilua, että jonkun vanhemmilla on varaa ostavaa opiskelemaan lähtevälle lapselleen oma kämppä. Epäreilua, että naapurin mies tienaa kolme kertaa enemmän kuin minä.

Lisää epäreiluutta: Epäreilua, että saa potkut kun yt-neuvottelut käynnistyvät. Epäreilua, että takaa jonkun lainan ja se kaatuu niskaan aiheuttaen lopun elämän velkavankeuden. Epäreilua, että saa turpaan kotona joka perjantai. Epäreilua, että joku sairastuu vakavasti parantumattomaan sairauteen. Tämän rinnalla se, että isoveli sai kaataa ensin lasiin maitoa, tuntuu aika kestettävälle epäreiluudelle.

Heli Bergholm

Autolla ajetaan varovasti...

Päätin 26-vuoden iällä lähteä sitten autokouluun. Ajattelin, että nyt on korkea ikä hankkia se ajokortti. Kyllä tästä hyvä tulee. Ensimmäisen teoriatunnin jälkeen menin palauttamaan ainoana oppilaskaavakkeen – ilman vanhemman allekirjoitusta. No, tämä oli toisaalta ollutkin jo pääteltävissä parrattomista kasvoista ja takapenkeissä käydystä kiherryksestä.
No, eipä tässä mitään. Saimme oppikirjat ja kotona sitten luin oppaasta, että jarruvalojen toiminnan tarkistaminen vaatii peilailua näyteikkunan kautta. Pohdin siinä sitten pitkään, että missä sijaitsee sellainen auton osa kuin näyteikkuna… Tajusin lopulta, että tämä autokoulu saattaa olla haastavampi projekti kuin miltä näytti aluksi.
Päätin kuitenkin sitten opetella –näin teoriassa- auton käynnistämisen kunnolla, ettei se olisi sitten niin vaikeaa oikeasti. Ja tajusin, että sehän on kuin balettia konsanaan! Jalan koukistus (kytkin pohjaan), siro käsiliike oikealle (virta-avain myötäpäivään), oikean jalan ojennus (kaasua kevyesti) ja vasemman koukun suoristus – hitaasti. Saa nähdä mitä autokoulun opettaja sanoo, kun esittelen seuraavalla teoriatunnilla tämän ehdotukseni teorian havainnollistamisesta tanssin avulla. Ainakin takapenkin tytöt saavat aihetta lisäkiherrykseen!

Oman sivunsa autokoulun oppaan sivuilla ovat saaneet lapset. Muistakaa liikenteessä tekin tämä erityisryhmä!

Enkeleitä ajohetkiin toivottaa,
Milla

Ruma sana

Pari vuotta sitten suunnittelin tekeväni graduni homoseksuaalisuuteen liittyvistä Raamatun tulkinnoista. Luovuin kuitenkin haastattelututkimuksen teosta kun kohtasin niin paljon negatiivista, työpaikkakiusaamiseksikin melkein lukeutuvaa asian tiimoilta, kun graduaiheeni herätti keskustelua ja mielipiteitä. Minulta kysyttiin muun muassa rippileirin aamiaispöydässä miksi olen (kesä)töissä seurakunnassa, jos "kannatan homoseksuaalisuutta". Kyseisen leirin vetäjät eivät lopulta juuri enää puhuneet minulle. Ruokapöydässä käännyttiin pois minusta, ei katsottu enää minuun päinkään. Ruokailujen välillä sain kokea olevani yksin erotettuna muista vetäjistä sillä leirillä. En ollut tervetullut ja tiesin kyllä sen. Lopulta touhu meni suoranaiseksi nälvinnäksi ja vihjailuksi. "Katso, Lotta on pyyhkeessä tuolla, meni jo!"
Myöhemmin löysin Helsingistä hengellisen yhteisön, jossa kävin viikottain ja toimin aikuisten pienryhmissä apuohjaajana. Tiesin että yhteisössä kävi niin sanottuja konservatiiveja ja ihmisiä, jotka avoimesti halusivat, että heidät laskettaisiin fundamentalisteihin kuuluviksi. Kerroin avoimesti olevani liberaali ja että mielestäni homot ovat ok, samoin naispapit. Uskon myös evoluutioon niin kuin sen ymmärrän. Lopulta kuitenkin kävi niin, että sain postia yhteisön ohjaajalta. Hänen mielestään homot ja ateistit eivät ole tervetulleita yhteisön ohjaajiksi, osallistujiksi vain. Lukaisin viestin pariin kertaan, koska en meinannut uskoa silmiäni. Yhteisö tekee yhteistyötä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan, kotiseurakuntani, kanssa ja kokoontuu myös silloin tällöin sen tiloissa. En enää ollut tervetullut ohjaajaksi enkä esimerkiksi yhteisön evankelioiviin tilaisuuksiin evankelioimaan. Keittiöön auttamaan olisin kuitenkin voinut tulla. Onhan se mukava, että he olisivat olleet valmiita tälläiseen kompromissiin, mutta ihan se ei ollut minulle tarpeeksi.
Nykyisin omatkin kantani ovat jyrkentyneet. Pysyn kuitenkin poissa kiistelyistä taitavasti. En enää käy helluntaiseurakuntien enkä karismaattisen liikkeen tapahtumissa. Olin liian kauan pienenä vähemmistönä siellä, joka ei juuri löytänyt kanssaan samalla tavalla ajattelevia. Luterilaisessa seurakunnassa uskallan nyt olla töissä, koska pääsääntöisesti siellä ei pakoteta epämieluisiin "keskusteluihin", jotka johtavat etupäässä riitoihin. Mielestäni siitä ei itseasiassa edes tarvitse keskustella, onko jokaisella ihmisellä oikeus siihen mihin toisellakin. Homolla pitäisi olla oikeus mennä naimisiin ja adoptoida lapsia siinä missä heterollakin. Samalla tavoin kuin tummaihoisella on oikeus näihin asioihin. Onkin mielestäni seksuaalisiin asioihin kohdistuvaa rasismia, jos ihmisryhmältä kielletään oikeuksia vaan sen perusteella, että se kuuluu tähän ihmisryhmään, jota perinteisesti pidetään ällöttävänä, vastenmielisenä ja johon kuuluminen julkisesti saatetaan kieltää ilman perusteltua syytä. Ulkomaillahan homoja jopa tapetaan sen takia, että he ovat mitä ovat.... normaaleja toisiaan rakastavia ihmisiä. Perusteina käytetään Jumalan tahtoa ja perinteitä. Tai yksinkertaisesti sitä, että homous nyt vaan on niin luonnotonta. Kaikki rasismiin viittaavat merkit ovat ilmassa. Homous on kuin tumma ihonväri, joka on kietoutunut homoihin saattamaan heidät yhteiskunnallisesti heikompaan asemaan kuin heterot. Uskon kuitenkin että yhteiskunta kehittyy parempaan suuntaan. Uskomme pian, että niin kuin ihonväri, ei homoseksuaalisuuskaan tee ihmisestä vähemmän kykenevää avioliittoon tai adoptiolapsen ottamiseen. Ilonhuudot Facebookissa, kun ihmisryhmältä evätään oikeus adoptoida lapsi, vaikenevat.
Olen ymmärtänyt, että minun ei tarvitse hyväksyä kokemaani epäreiluutta oikeutettuina. Koin suvaitsemattomuutta, vaikka en sitä siksi voi kutsua, koska suvaitsevaisuus on ruma sana nykyään hengellisissä piireissä. Pyrin nyt elämään rauhaiseloa siinä nurkassa, mikä liberaaleille on suotu, ja heille, jotka (anteeksi nyt vaan kaikki konservatiivit) ovat aikaansa edellä tai vähintään ajan tasalla. Joskus salaa käyn karismaatikkojen nettisivuilla kuulemassa saarnan tai lainaamassa materiaaleja. Heissäkin on hyvät puolensa. He vaan ovat opettaneet, että en kuulu sinne mielipiteitteni kanssa.

Tarkoitukseni ei ollut loukata tekstilläni toisin ajattelevia.

Terveisin, Milla

Ps. Toivotan myös kaikkea hyvää kahdelle ex-poikaystävälleni!

Kaikki erilaisia –kaikki erilaisia

Työpaikallani peruskoulussa järjestettiin henkilökunnalle kahtena iltapäivänä koulutusta aiheesta työssä jaksaminen ja työkykyisyyden ylläpito. Koulutuksessa käytiin läpi työmme kuormittavia tekijöitä ja yhdessä keskustellen etsittiin apuja ja ratkaisuja niihin asioihin, joihin itse pystymme vaikuttamaan. Hyvän yhteishengen ja huumorin avulla vaikeistakin aiheista saatiin napattua kiinni ja taitava kouluttaja osasi vetää asioita yhteen porukkamme ajoittaisesta rönsyilystä huolimatta.

Yhtenä itsetuntemuksen välineenä koulutuksessa käytettiin persoonallisuusenneagrammia. Persoonallisuusenneagrammin idea on luokitella ihmiset heidän käyttäytymisensä perusteella yhdeksään päätyyppiin. Kovinkaan tieteellisenä menetelmää ei voida pitää, mutta yhtä kaikki, sitä käytetään usein työyhteisökoulutuksissa lisäämään ymmärrystä sekä itseä että muita kohtaan. Päätyypit ovat karkeita yleistyksiä ja tottakai aikuisen ihmisen tulee osata sovittaa käytöksensä kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi. Kaikessa kärjekkydessäänkin tyypeistä kuitenkin löytyi jotain kovin tuttua ja paljon ajattelemisen aihetta.

Oli mielenkiintoista tutustua eri tyyppeihin ja kuulla, minkä tyypin tutut työkaverit itseään parhaiten kuvaavaksi valitsivat. Jotkut yhdeksästä tyypistä tuntuivat luonnehdintoja lukiessa ”paremmilta” kuin toiset. Peruskoulussa tehtävää työtä ajatellen vaikkapa SOVITTELIJA-RAUHANRAKENTAJA tai AUTTAJA-HUOLEHTIJA –tyypit tuli aluksi rankattua mielessään korkeammalle kuin esimerkiksi SEIKKAILIJA-NAUTISKELIJA tai ROMANTIKKO-INDIVIDUALISTI -tyypit. Kuitenkin kaikkia yhdeksää eri tyyppiä saman ammatinvalinnan tehneestä joukostamme löytyi. Ja persoonallisuustyyppien ”paremmuusjärjestyksenkin” huomasi pian johtuvan omista arvostuksista ja rajoitteista.

On hyvä, että peruskoulun kaltaisen työyhteisön henkilökunnasta löytyy erilaisia persoonallisuuksia, koska niitä löytyy myös päivittäin kohtaamastamme oppilasjoukosta! Koulumaailmassa tulee herkemmin arvostettua TUNNOLLISTA PUURTAJAA. Yksi persoonallisuustyyppi ei kuitenkaan ole toista parempi. Tästä asiasta saimme kahtena koulutusiltapäivänä tärkeän muistutuksen. Ihmisten erilaisuus välillä ärsyttää, toisinaan aiheuttaa ristiriitatilanteita ja hetkittäin kismittää, mutta on parhaimmillaan verraton voimavara. Kun kohtaamme päivittäin erilaisia ihmisiä, voimme oppia toistemme tavoista ajatella ja suhtautua asioihin, oppia aitoa arvostusta ja toistemme hyväksymistä.

Anna Talvitie

Lapsista ja luistelijoista

Viikossa on 168 tuntia, joista kulutan töissä käymiseen matkoineen 42 tuntia ja nukkumiseen ideaalisesti 56 tuntia. Jäljelle jää 70 tuntia, joista valtaosan vie roller derby.

Roller derby on täyskontaktilaji, jossa ideana on ohittaa vastakkaisen joukkueen pelaajia ovaalin muotoisella radalla rullaluistellen. Ohitetuista pelaajista saa pisteitä ja eniten pisteitä tehnyt joukkue voittaa. Pistelukemat huitelevat useissa sadoissa pisteissä. Yhdestä joukkueesta on 5 pelaajaa samaan aikaan radalla ja heistä vain yksi, tähtimyssyinen jammeri, voi tehdä joukkuelleen pisteitä. Muut pelaajat, blockerit, keskittyvät auttamaan omaa pisteidentekijäänsä sekä estämään vastapuolta saamasta pisteitä.

Roller derby on tällä hetkellä maailman nopeimmin kasvava naisten harrastama urheilulaji ja itse olen päätynyt lajin pariin valmentajaksi sekä vapaaehtoiseksi toimitsijaksi. Omalla joukkueellani Porvoo Roller Derbyllä on treenit kolmesti viikossa, jonka lisäksi aikaa kuluu muiden joukkueiden harjoituksissa, peleissä sekä ylipäätään lajia opetellessa, suunnitellessa tulevaa ja arvioiden tehtyä.

Välillä löydän hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä palkkatyöni ja rakkaimman vapaa-ajan vietteeni väliltä. Kuinka lastenohjaaminen ja roller derby siis muistuttavat toisiaan?

Gearcheck eli varusteiden tarkastaminen on ehdoton askel jokaisen roller derby -pelin eli boutin alussa. Yksikään pelaaja ei pääse radalle ilman asianmukaisia varusteita (kypärä, hammassuojat, polvisuojat, kyynärsuojat ja rannesuojat). No mutta, samaahan teen päivittäin töissä, kun olemme lähdössä lasten kanssa ulos tai askartelemaan. "Onko pipo, entäs hanskat? Vetskari kiinni, kukaan ei lähde pihalle takki auki! Ennen kuin istut pöydän ääreen, kääri hihat."

Lasten kanssa pitää ohjeistaa paljon, mutta lyhyesti. Keskittymiskyky on rajallinen, into tehdä on valtava. Leikkeihin lähdetään mielellään mukaan ja kaikkia kiinnostaa, että "onko turvaa, entä miten voi pelastaa?" Saman ilmiön olen todennut kerta toisensa jälkeen treeneissä, joissa leikkien sijaan puhutaan drilleistä eli harjoituksista. Roller derby on lajina vielä niin uusi, että kenelläkään meistä ei ole vuosien kokemusta. Kaikki opeteltavat asiat ovat uusia ja lisäkysymyksiltä ei voi välttyä.

Radalla taklaillaan paljon ja pelaajia loukkaantuu. Useimmat pyllähdykset ovat kuitenkin harmittomia, mitä nyt mustelmia kertyy. Tällöin pelaajalle annetaan muutama sekunti aikaa nousta ylös ja jatkaa pelaamista. Sama pätee päiväkerhossa. Jokaista kolhua ja muksahdusta ei jäädä puhaltelemaan. Haaverit otetaan totta kai vakavasti, mutta usein lapsi vain säikähtää ja potentiaalinen loukkaantuminen unohtuu hetkessä, kunhan aikuinen ei tee siitä isoa numeroa.

Roller derbyssä oikean ja väärän määrittävät kymmenet eri säännöt, joiden mukaan tuomarit rangaistuksia antavat. Rangaistukset tarkoittavat minuutin mittaista jäähyä tai pahimmillaan pelistä ulos lentämistä. Rangaistuksia jaetaan sääntöjen vastaisista taklauksista, tappelemisesta ja epäurheilijamaisesta käytöksestä. Lastenohjaajille ei sen sijaan ole annettu monikymmensivuista ohjekirjaa, jossa kerrottaisiin erilaisia tilanteita ja kuinka niissä toimia. Jäähyjä annetaan silti. Välillä hetken rauhoittumispaussi voi pelastaa koko loppupäivän. Haasteena on löytää oikea hetki katkaista kiukustuneen lapsen suuttumus ja selittää, että "hei, ihan kohta pääset takaisin leikkiin, mutta hengitä ensin pari kertaa syvään, kai ymmärrät ettei toisia saa tuuppia vaikka kuinka harmittaisi." Ja sitten mennään taas.

Yhdessä tehden, sekä töissä että vapaa-ajalla.

Anna Miettinen

PS: Kuvista kiitos Carlokselle! Lisää kuvia löytyy osoitteesta http://derby.pictures.fi. Tekstin kuvituksena on käytetty Carlos Marko-Tapion kuvia Kouvolan ja Porvoo&Kotka -yhteisjoukkueen välisestä harjoituspelistä.

Jaksoja ja vaiheita

Elämässä on jälkikäteen tarkasteltuna jaksoja, joihin liittyy vain tuohon vaiheeseen kuuluvia tapoja. Taannoin ajoin pyörällä kaikki alle 15 kilometrin matkat. Joskus luin kalenterivuoden jaksoissa kutakin hengellistä hartaus- tai harjoituskirjaa. Yhteen aikaan revin käsin jälkiuunireikäleivät paloiksi.

Näinä päivinä kuuntelen autossa Radio Vegaa, suunnittelen aina seuraavaa matkaa ulkomaille ja juoksen portaat ylös työhuoneelleni, ainakin jos ketään ei näy. Vakiintuneet tavat tuovat jatkuvuutta ja järjestystä elämään. Kaikki tavat eivät muistu myöhemmin mieleen, koska ne eivät olleet itselle merkityksellisiä.

Neljän viime vuoden aikana olen varannut lähes kaikille vähintään viikon lomajaksoille matkan ulkomaille. Parhaillaan suunnittelen useita matkoja: Budapest, New York, Taizé, Moskova ja Israel. Näitä seuraavat matkasuunnitelmat ovat kehkeytymässä.

Elämää voi tarkastella nousujen ja laskujen näkökulmasta. Nuoruudessani oli haastavia jaksoja, joiden keskellä epäilin onnellisuuden mahdollisuutta. Tämän päivän perspektiivistä synkkyys tulevaisuuden suhteen vaikuttaa jopa huvittavalta.

Huippukausiin liittyy luovuuden purskahduksia, merkittäviä aikaansaannoksia ja arvokasta yhdessäoloa. Monet hyvät asiat ovat synnyttäneet uusia hyviä asioita elämään. Uskon lukuisten huippuvaiheiden olevan edessäpäin.

Tämän blogin julkaisu on uusi vaihe meidän kirjoittajien elämässä. Toivottavasti tämä jakso on yhteinen teidän lukijoiden kanssa siinäkin mielessä, että saamme palautetta kirjoituksista. Sähköpostiosoitteet ovat blogin oikealla palstalla kuvien ja esittelyjen jälkeen.

Juhana Sihvo

Kimpsut ja kampsut Porvooseen mars!

Hei!

Olen eräänlainen muuttolintu sillä muutin pari kuukautta sitten lastenohjaajaksi (pyhäkoulutyöhön) Porvooseen. Kaupunki oli minulle vieras kuten seurakuntakin ja vieläkin se sitä on hieman, vaikka nyt minulla on jo lempikahvilakin Näsin Coffee Housessa ja ainakin tiedän missä Aleksanterinkatu ja Rauhankatu sijaitsevat. Valmistuin viime keväänä teologisesta tiedekunnasta Helsingistä ja nyt totuttelen sitten työelämään. Hain Porvooseen evl.fi-sivuston rekrytointi-sivujen ilmoituksen perusteella ja se on osoittautunut hyväksi tempaukseksi!

Työni on osoittautunut mielenkiintoiseksi. Käyn parissakymmenessä eri päiväkodissa kuukauden aikana pitämässä pyhäkoulua. Ryhmiä kertyy melkein 50 kuukaudelle, mikä tuntuu välillä huikealle! Lisäksi pidän kolmen tunnin parkkipyhäkoulua perjantaisin (tervetuloa kaikki lapset mukaan klo 13-16 seurakuntakodilla) ja lounaspyhäkoulua maanantaisin Gammelbackassa (pieni pyhäkouluhetki lounaan lomassa klo 11:30). Täällä tuntuu, että ihmiset ovat mukavia ja työssä saa toteuttaa luovuuttaan ja tehdä tosi vaihtelevasti asioita. Sitten on tietysti niitä haasteita. En omista autoa, joten ajelen bussilla joka aamu matkalaukun kanssa ympäri Porvoota. Jos tullaan vastatusten, niin voi morjestaa! Tutut lapset jo välillä tekeekin niin!

Mitä sitten olen ajatellut tänne blogiini vastaisuudessa kirjoitella? Tulossa olisi ainakin tekstiä lapsista, pyhäkoulun pidosta ja hieman mitä on lapsen suusta kuultu (hauskoja ja koskettaviakin juttua). Lisäksi tykkään askarrella ja lukea, joten askartelu-ja kirjavinkkejä saatan liittää mukaan sekä kivoja lauluja tai kertomuksia, mitä on tullut vastaan työssä. Yhden blogitekstin tulen omistamaan Al-anonille, eli alkoholistien läheisten verkostolle, jonka ryhmät toimivat kansainvälisesti tosi monessa eri maassa ja monella eri mantereella. Harrastan showtanssia ja avantouintia, joten kuvareportaasia Tampereen loistavalta avantosaunalta Rauhaniemestä saattaa tänne tupsahtaa kanssa sekä samoin hännänheilutuksia koiranpennultani Fenixiltä.

Kommentoin yhdelle lapsiryhmälle, että hauska on ollut tulla teitä tapaamaan tänne. Yksi lapsi kommentoi takaisin: ”Mustakin oli kiva tavata sut, Milla”. Porvoo on toivottanut minut siis tervetulleeksi.

                             Tervehdykset kaikille pikku-ystävältäni Fenixiltä.

Ps. Eräs lapsi: "Miten se kynttilän savu voi nousta Taivaaseen asti, kun tuossa on katto välissä?" (...kun kerroin, että Taivasta kohti nouseva kynttilän liekki on niin kuin rukous, joka sekin nousee Taivaan Isän luo Taivaaseen). Mitä tästä opimme? Älä puhu itseäsi pussiin.

Todella Hyviä Neuvoja

”Kyllä tuossa tilanteessa kannattaisi..”
”Olisi varmasti viisainta..”
”Mitä jos yrittäisit..”
 
Olen hyvä neuvomaan, valitettavasti. Annan ohjeita, neuvon, kerron mielipiteeni - hyvää hyvyyttäni, ihan vain auttaakseni. Aika usein se tapahtuu ilman, että toinen olisi edes sitä minulta pyytänyt. Taustalla on vilpitön halu luoda uusia näkökulmia ja ehdottaa jotain sellaista, jota toinen ei ole tullut ajatelleeksi tai huomanneeksi.

Kuinka monta kertaa olenkaan halunnut ottaa ” todella hyvät neuvoni” takaisin. Kun näen toisen ilmeestä, että sanani ovat turhia, neuvoni sataan kertaan kuultuja. Kun ihmisen kasvoilta paistaa ilme ”Minua ei taaskaan kuulla, tulen kohdelluksi kuin pahaa tehnyt lapsi”. Kun vastapäätä istuu ihminen, jolta taas kerran joku on vaatimassa ryhdistäytymistä, parempaa arjenhallintaa, suunnitelmallisuutta - jotain sellaista, johon voimavarat eivät nyt riitä. Kun näen toisesta, että hänestä minäkin olen osa sitä oravanpyörää, joka  vaatii ja vaatii, mutta mikään ei riitä. Niinä hetkinä toivon, että olisin ollut hiljaa.

Toisen ihmisen elämään on pelottavan helppo antaa patenttiratkaisuja. Näkee niin paljon paremmin mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä, sanoa tai olla sanomatta. Toisen ihmisen elämää voi tarkastella kuin rikkinäistä junaa, jonka voisi oikeilla neuvoilla saada palautettua taas raiteilleen. Kun toinen vain kuuntelisi, tekisi niin kuin sanotaan! Mutta harvoin me avaamme toiselle elämämme kuullaksemme ohjeita - me tahdomme että joku kuulee tarinamme, joku näkee ihmisen kaiken sen takaa.

Kun pysyisi joskus hiljaa, pitäisi mielipiteensä ja korjausehdotuksensa omana tietonaan. Kun osaisi viestittää toiselle, että olen tässä vierelläsi ja kuuntelen. Kun muistaisi, että Jumala on meidät luonut toisiamme varten – kulkemaan toistemme rinnalla, kantamaan toistemme taakkoja. Kulkemaan ja kantamaan yhdessä - ei niin että toinen tekee, ja toinen kertoo vieressä, kuinka sen voisi tehdä vieläkin paremmin.

Heli Bergholm

 

 

 

Jeesus diggaa suakin

Olin kahdeksanvuotias, kun se tapahtui. Pitäjän vakavamielistä kansaa kohahdutti hätkähdyttävä tieto: nuori pastori oli puhunut saarnassaan sopimattomia. Kesken kirkonmenojen ja Jumalan pyhän sanan hän oli maininnut nimen, jonka paikka on vain viihteessä, jossakin sellaisessa lehdessä kuin Seura tai Elokuva-aitta. Niitä vain harvat tilasivat, mutta useammat kävivät lukemassa naapurissa.

Olin paikalla ja voin todistaa, mitä kirkossa sattui. Kesken saarnansa pastori loi lempeän silmäyksen rippikoululaisten lehteriin ja lausui arvelunaan:

-          Jotkut teistä kuuntelevat Paul Ankaa.

Lause meni täsmälleen noin. Pastori myös äänsi nimen niin kuin se kirjoitetaan. Rippikoululaisten kesken syntyi liikehdintää, he vilkaisivat toisiinsa, ja saarna jatkui. En muista, miten pastori käytti mainitsemaansa tietoa, olin siihen liian nuori ja ymmärtämätön. En muista sitäkään, mikä sunnuntain aiheena oli, ”Kutsu Jumalan valtakuntaan” vai ”Etsikkoaikoja”, ja laulettiinko saarnan päätteeksi virsi, esim. ”Oi suruton, niin varma menossasi”.

Ehkä pastori tiesi, mistä puhui. Kun rippikoululaiset pyöräilivät takaisin koteihinsa ja kun pallokuvioinen leninki tai veljeltä lainattu puvun takki oli ripustettu naulaan, hiivittiin ehkä kaappiradion ääreen. Avattiin se siinä toivossa, että jospa siitä kuuluisi edes katkelma iki-ihanasta laulusta You are my Destiny-yy.

Useimmiten toivo oli turha. Radiosta kuului ehkä Maamiehen tietolaari tai Säätila rannikkoasemilla, mutta musiikkia vain harvoin ja silloinkin valikoidulle joukolle. Tilannetta hankaloitti sekin, että vakiintuneen käsityksen mukaan radio sopi olla auki vain uutislähetysten ja hartausohjelmien aikana. Muina aikoina kuuntelu viittasi kuuntelijan kevytmielisyyteen ja tämän rehellistä työtä kohtaan osoittamaan halveksuntaan. Kartettavaa musiikkia oli kahta lajia, oli maallismielisiä renkutuksia, joista saattoi saada vamman sieluunsa, sekä ”sinfonioita”, joita jokaisen jätkämiehen velvollisuus oli ylenkatsoa. Joskus radiosta tuli myös kuorolaulua ja kanteleen soittoa, mutta niitä ei tässä lasketa mukaan.

Kansan ryhdikästä asennoitumista kuvaa se tapaus, kun diakonissa meni katsomaan Nevalaisen emäntää. Tapaus meni oletettavasti näin. Emännällä oli radio päällä, mutta heti huomatessaan, että kirkollisen viran haltija kaasutteli kuplavolkkarillaan pihapiiriin, hän sulki sen. Diakonissa ehti kuulla, että radiosta tuli Tulipunaruusut. Diakonissalle tuli paha mieli, sillä sen kappaleen hän olisi halunnut kuulla. Seuraaviin Lauantain toivottuihin oli pitkä aika.

Diakonissa ärtyi yhä enemmän, kun emäntä rupesi puuhaamaan kahvia. Diakonissa inhosi kahvia, ja edellisessä paikassa, Kuittisilla, hän oli joutunut kohteliaisuuttaan juomaan peräti kaksi kuppia. Hän esteli ensin muodon vuoksi, sitten tosissaan, mutta emäntä ei antanut periksi.

-          Tästä talosta ei, kuulkkee, kukkaan lähe kahvittamati…

Toisen kupin jälkeen diakonissa kysyi emännältä, että mitäpä jos hän lukisi ääneen katkelman Thomas Wilcoxin kirjasta Kallis hunajanpisara. Se oli diakonissan hienovarainen kuittaus kahvista, ja emännän ei auttanut kuin myöntyä. Silmät kiinni ja pää alas luotuna hän kuunteli, kun diakonissa luki sivun, sitten toisen ja ehtipä jo kolmanteenkin. Diakonissan lähdettyä emäntä väänsi radion uudestaan auki. Siellä soitettiin Silmät tummat niin kuin syksyinen yö. Senkin kappaleen diakonissa olisi halunnut kuulla.

Kotikirkossani sattunut tapaus syövytti mieleeni pelon: entäpä jos isäni, pappi, saisi päähänsä tehdä jotain samantapaista. Lähestyisi meitä lapsia ja nuoria jollain sopimattomalla lauseella, lirkuttaisi tai lässyttäisi, ilmehtisi oudosti…entä jos isä innostuisi puhumaan Helsingin slangia, jota hän osasi kouluvuosiltaan. Entä jos hän mainitsisi koulukirkossa jotain ”bulista pläägistä” tai peräti ryhtyisi laulamaan laulua: ” Oi mutsi, mutsi, stikkaa eldis lamppuun, sun kundis kolaa täältä kohta vek… Sen jälkeen minua ei pelastaisi mikään. Olisin mennyttä miestä.

Vältin onnellisesti nämä karikot ja ehdin aikuisikään. Arkana opiskelijapoikana kuljin sunnuntaiaamuisin Helsingin tuomiokirkkoon. Usein siellä saarnasi tuomiorovasti Kuula, vanha hieno herrasmies.

Kerran tuomiorovasti katsoi rippikoululaisten suuntaan - heitä oli kirkossa aikamoinen joukko, pojilla näkyi hapsottavaa tukkaa ja tytöillä oli hiukset silmillä, niin että kajalkynällä ympäröityä silmäparia tuskin erotti. Tuomiorovasti päätti sanoa nuorille jotakin ystävällistä.

-          Nuoret… ei kannata mennä niihin DISKOTEEKKEIHIN. Minä olen ottanut selvää, että niissä on monesti niin huono FIILIS.

Kirkkoon levisi typerryttävänä tuo tieto: diskoteekeissa on huono fiilis. Itse tuomiorovasti on ottanut siitä selvää. Mietin mielessäni, miten se tapahtui. Oletettavasti näin.

Tuomiorovasti on NOTKUNUT jonkun diskon ovella ja kuunnellut kadulta käsin kuinka jengi JORAA tai JAMMAILEE tuon pelottavan laitoksen sisällä. Sitten hän on antautunut varovasti puheisiin purkkaa jauhavan nuorekkaan ovimiehen kanssa. Kun tämä on ensin vakuuttunut siitä, että tuo hienosti pukeutunut herra ei ole Alkon tarkastaja, joka on tullut tutkimaan, anniskellaanko ala-ikäisille, hän on heittäytynyt peräti suopeaksi. Vieras on varovasti tiedustellut, millainen FIILIS sisällä vallitsee ja onko se aina hyvä…hölmökin aavistaisi, että kielteinen vastaus saattaisi nyt olla paikallaan.

-          Ei, valitettavasti. Kyllä fiilis pääsee joskus laskemaan.

Siinäpä se. Fiilis pääsee joskus laskemaan, ja me papit tiedämme, milloin se tapahtuu. Siksi meillä on alinomainen kiusaus nostaa fiilistä silloinkin kun ei pitäisi.

Valitsen esimerkiksi itseni. Kun lapseni ehtivät kouluikään, mietin joskus, että mitäpä jos isäpappa ilahduttaisi heitä pitämällä päivänavauksen aidolla kuusikymmentäluvun tai seitsemänkymmentäluvun slangilla. Harjoittelin mielessäni sopivia ilmaisuja. ”On eri mälsää, kun…eiks jee… Mälsää, vai pitikö sanoa mälvää?

Katsoin lapsiani. He lukivat kirjaa ja katselivat televisiota pahaa aavistamatta. Tunsin omantunnon soimauksen. Ei, ei kukaan isä voi olla lapsilleen niin julma.

Ympyrä kohdallani sulkeutui, kun tein kuuluisan Helsingin-matkani. Sen matkan, jolloin kaikki meni pieleen.

Kuljin kuluneissa arkivaatteissani läpi ostoskeskuksen, jossa tyylikkäästi pukeutuneet tytöt pysäyttelivät ohi kulkijoita ja istuttivat heitä tuoleihin stailattavaksi. Minut he hyppäsivät kylmästi yli. Kaikille muille tuo ehdotus tehtiin. Panin sen merkille.

Hain balsamia haavoihini, hakeuduin verenluovutukseen. Sen, jos minkä, pitäisi aina tehota. Sanotaanhan kutsussakin: Hyvä mieli veren antajalla.

Kun istuuduin kahvipöytään, tuli ystävällinen vapaaehtoinen sanomaan, minulle ja vain minulle:

-          Ottakaa sitä voileipää ihan niin paljon kuin haluatte…

Mutta päästyäni linja-autoasemalle tulin taas iloiselle mielelle. Vastaani osui kaksi hyvältä tuoksuvaa tyttöä, toisella oli kitara, toisella ohjelmalehtisiä. Sain kutsun herätyskokoukseen. Tunsin mielessäni lämpimän läikähdyksen. Niin alhaalla kenkään ei kulje…

En mennyt, mutta otin ohjelmalehtisen mukaan. Siinä oli myös nuorille tarkoitettu osuus. Se alkoi vetävällä otsikolla ”Jeesus diggaa suakin”.

Tuntematon kirjoittaja puhutteli lukijoitaan iskevästi, hän jakoi heidät aluksi kahteen joukkoon, sukupuolen mukaan. "Oletko jäkälä vai donna”, hän tiedusteli.

Jäkälä – milloin olin viimeksi kuullut sen sanan? Ehkä joskus kuusikymmentäluvun alussa. ”Jäkälät joraa” toteaa Pohjantähtitrilogian Jouko , helsinkiläinen opiskelijapoika katsellessaan isoisänsä kotipitäjässä maalaisten touhuja. Mutta ”donna”…

Matkalla kotiin mietin: Jeesus diggaa suakin…Eikö voi sanoa myös ’sustakin’? Molempia muotoja kuulee.

Tällainen minä aina olen. Ilosanoman kuullessanikin sorrun epäolennaisuuksiin.

Heikki Hakamies

Kiitos, että saan olla tässä

Hei,

olen Anna Miettinen. Työskentelen lastenohjaajana Porvoon suomalaisen seurakunnan palveluksessa. 4 aamua viikosta saan viettää 3-6 -vuotiaiden lasten kanssa päiväkerhossa. Kerran viikossa vietämme kerhoaamua yhdessä lasten ja tuttujen aikuisten kanssa - äiti-lapsi -kerhosta on turha puhua, sillä lapsia käy kerhossa äitien lisäksi myös isien, isovanhempien, perhepäivähoitajien, kummisetien - ja tätien sekä naapureiden kanssa. Kolmena iltapäivänä saan nauttia eka- ja tokaluokkalaisten ilosta, energiasta ja mielikuvituksesta iltapäiväkerhossa.

Työt vievät minua ympäri Porvoota - aloitan päiväni joko Kerkkoon koulun kyljessä sijaitsevasta kerhohuoneesta tai keskustan kerhopisteestä, tunnelmallisesta Kappalaisen talosta Vanhan Tuomiokirkon kupeessa. Iltapäiviksi matkustan toiselle puolelle kaupunkia Hamariin vanhaan koulurakennukseen.

Kerhopäivien aikana pidämme hartauksia, ulkoilemme, leikimme ja askartelemme. Jokainen kerhoryhmä ja kerhotila muokkaa kerhon toimintaa, vaikka perusteemat löytyvätkin kirkkovuoden kulusta. Kappalaisen kerhossa olemme paraatipaikalla, kiven heiton päässä Tuomiokirkosta ja Linnamäen huikeista retkimahdollisuuksista. Kerholla on myös omaa pihaa enemmän kuin osaamme edes hyödyntää. Kerkkoon kerhossa jaamme tilat iltapäiväkerhon kanssa, mutta sopu sijaa antaa! Kerkkoo on itselleni kylänä vielä uusi tuttavuus, mutta lapset ovat oivallisia oppaita.

Iltapäivät Hamarissa kuluvat yleensä hujauksessa - koululaisten energinen meno on haaste, johon on aina yhtä upeaa tarttua. Koululaiset jo osaavat itse, haluavat vastuuta, kyselevät ja kyseenalaistavat. Jos ei aikuinen ole läsnä ja hereillä, lapset huomaavat heti.

Voimia saa lasten lisäksi myös työyhteisöltä. Yhdenkään meistä ei tarvitse jaksaa yksin. Meillä on turva toisissamme ja Taivaan Isässä. Olemalla lähimmäisiä toinen toisillemme, lievitämme toistemme taakkaa ja voimme tuodan kepeyttä arkeen. Joskus tarvittava valonpilkahdus on käden puristus, katse, hymy.

"Kiitos, että olette olemassa" toivotti lastenlastaan kerhosta hakenut isoisä. Näillä sanoilla jaksan pimenevään syksyyn.

Kiitos, että saan olla tässä.

AM