Kukkia eläville ja kuolleille

Siunauskappeliin kokoontuu joukko saattajia, ehkä nelisenkymmentä. Kukkalaitteita on paljon odottamassa etuosassa. Upeita, monivärisiä asetelmia, floristien taidonnäytteitä. Mieleeni nousee hämmennys  -  ja huomaan, että myös suuttumus. Tiesin, ettei häntä viime vuosina juuri kukaan käynyt katsomassa. Jos kukkia tuotiin, niin ehkä kerran vuodessa yhdeltä ihmiseltä. Kun oli näinkin monta saattajaa nyt, eivätkö he olisi voineet käydä katsomassa häntä elävänä?  Viedä kukkia silloin, kun hänen silmänsä olisivat siitä vielä loistaneet ja kyynel tullut silmäkulmaan. Kaunis ja arvokas lähtöjuhla on paikallaan, mutta olisiko välittämisestä ja yhteydenpidosta enemmän iloa eläville? Nämä ajatukset jäävät sisälleni. Nyt ei ollut niiden aika tulla julki.

Ehkä ensi kerralla muistutan taas omaisia tuosta mahdollisuudesta tuoda vain yksi ruusu.

Kauniit muistolauseet luetaan. Ne herättävät kuitenkin ristiriitaisia ajatuksia. Voisivatko totuus ja kauneus jotenkin yhdistyä? Korulauseen ikiunta kun ei ole olemassakaan. Koska kristitylle on luvattu iankaikkinen elämä, se ei varmasti ole pelkkää unta.  Iloa ja yhteyttä on tiedossa. Ei lause sovi epäuskoisellekaan: jos ei ole mitään, ei ole untakaan. Ei jälleensyntymiseenkään sovi pelkkä uni. Helppoja ei ole näitä sanoittaa, melkein mahdotonta. Voisiko kuitenkin olla jokin yhteys vaikka yhteiseen uskoon, jonka kielellä näitä on sanoitettu vuosituhansia?

Lapsia ei ole joukossa lainkaan. Heidät on jätetty kotiin ja hankittu lapsenlikat. Minkähän vuoksi? Vielä vaikeampi lapsen on oppia elämästä ja kuolemasta, jos hän ei saa olla mukana eri vaiheissa. Enemmän hämmennystä ja ahdistusta herää mummon ”katoamisesta”, jos kuolemasta vaietaan. Vaikeampaa on ymmärtää, jos kaikki muut olivat jossakin, mutta itse ei päässyt mukaan. Helppoa ei ole selvitä siitäkään selityksestä, että mummo nyt on enkelinä pilven reunalla. Myöhemmin kun selviää, ettei ihmisistä tule enkeleitä. Sellaista selitystä lapsi kaipaa, joka on aikuisellekin totta.  Riittääkin vain sen verran kerrallaan kuin lapsi kysyy. Myöhemmin tulee kyllä lisää kysymyksiä. Kun on saanut olla hautajaisissa mukana, piirtää siitä, leikkiä pappia ja kanttoria ja suntiota, nuo ajatuksetkin jotenkin asettuvat aloilleen. Varsinkin jos äidillä ja isällä on aikaa kuunnella, ja rohkeutta sanoa tarvittaessa: en tiedä, ja selvittää asiaa itselleenkin.

Upeaa oli kerran, kun pieni poika istahti siihen katafalkin eli arkun alustan päähän ja siinä iloisesti heilutteli jalkojaan. Ei häntä ahdistanut yhtään tämä tilanne, aikuiset jotenkin merkillisiä vain. Kanttori soitti kauniisti ja tuo pappikin hymyili hänelle - ja sai vastahymyn takaisin.

                                                                                                                                                 Antti Yli-Opas

Kuka heitä enää muistaa

Wer weiss noch etwas von den Armeniern? Vapaasti käännettynä: Kuka muistaa vielä armenialaisia?

Mistä nämä sanat ovat peräisin? Liittyvätkö ne siihen keskusteluun, jota on hiljattain käyty ympäri Eurooppaa, kun Armenian kansanmurhasta tuli 24.4. kuluneeksi sata vuotta?

Väärin arvattu. Lausahdus on Adolf Hitlerin suusta. Kun Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942 ryhdyttiin suunnittelemaan ’juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua’, kokouksen osanottajajoukosta nousi  myös epäileviä ääniä. Mitä maailmalla ajatellaan, jos juutalaisiin kohdistetaan niin massiivinen joukkotuho? Ja millaista jälkimainetta Saksa joutuu sen jälkeen kantamaan?

Hitler rauhoitteli epäröiviä. Voitte olla huoletta, eihän armenialaisten kohtaloakaan kukaan enää muista.

Hitler tiesi, mistä puhui. Wannseen kokouksen aikoihin armenialaisten kansanmurhasta oli kulunut jo kaksikymmentäseitsemän vuotta. Väkivallantekojen tapahtuessa juuri kenelläkään ei ollut aikaa niitä protestoida, veihän käynnissä ollut maailmansota koko Euroopan huomion. Ja sitten kun sota oli päättynyt, kaikilla oli muuta ajateltavaa. Yhdellä Euroopan kolkalla oli murhattu yli miljoona ihmistä, mutta mitä se oli siihen verrattuna, että taisteluhaudoissa kuoli miltei kokonainen nuorten miesten sukupolvi?

Sitten esiin astuivat ne, joiden mielestä oli viisainta olla puhumatta mitään. Ei haluttu diplomaattisia selkkauksia, ei haluttu ärsyttää Turkkia, Lähi-idän nousevaa mahtitekijää.

Vaakakupissa oli paljon muutakin kuin armenialaisten kohtalo. Kuka turvaisi Euroopan kaakkoiskulman bolsevistista Venäjää vastaan? Kuka takasi puolueettomuudellaan sen, että länsivalloille jäisi sopivasti pelitilaa Irakissa, jonka strateginen merkitys kasvoi huimasti, kun öljy nousi yhä merkittävämpään asemaan suurvaltojen keskinäisessä kilpailussa?

Ajattelu on meille tuttu, sitä kutsutaan reaalipolitiikaksi. On parempi olla puuttumatta, sillä siitä seuraa vain hankaluuksia. On ajateltava ensin omaa kansaa, turvallisuutta, kauppaetuja, kansalaisten hyvinvointia. Vasta sen jälkeen on ihmisoikeuksien vuoro.

Reaalipoliittinen ajattelu on hyvin perusteltua, ja sitä vastaan on vaikea sanoa mitään. Varsinkin jos vaakalaudalla on oma poliittinen ura ja äänestäjien mahdollinen epäsuosio. Ja usein näemmekin sen ihmeen, että eurooppalainen poliitikko, joka on alun perin saanut mainetta ihmisoikeustaistelijana, kokee vallan keskiöön päästyään muodonmuutoksen. Hänestä tulee ”kokonaisedun huomioon ottava”, ja hän sanoutuu hiljaisesti irti nuoruutensa harharetkistä.

Silti ongelma ei häviä mihinkään, vaikka me katsoisimme järkeväksi olla pöyhimättä menneitä. Tai olla turhaan muistelematta ikäviä asioita. Ongelma on se, että ihmistä on lupa kohdella epäinhimillisesti, jos vain toimii tarpeeksi viekkaasti ja hallitsee oikeat keinot.

Historia tarjoaa eväitä hyödyttömään jälkiviisauteen. Mitä olisi tapahtunut, jos armenialaisia ei olisi aikoinaan unohdettu? Jos Euroopan kansat olisivat ryhtyneet vaatimaan tapahtuneesta julkista oikeudenkäyntiä ja syyllisiä tuomiolle? Niinhän tapahtui Saksan kohdalla myöhemmin Nürnbergissä.

Ehkä kynnys tehdä jotain samankaltaista olisi ollut korkeampi. Häikäilemättömiä vallanpitäjiä se ei olisi estänyt. Mutta saattaa olla, että pelko seurauksista olisi tehnyt epävarmaksi, ja silloin olisi ainakin voitettu aikaa.

Pelko, että joku muistaa, hillitsee aina hirmutöitä. Kannattaa siis muistella, myös niitä uutiskuvia, jotka haluaisi mieluummin unohtaa. Isis, Syyria, pakolaisia täynnä oleva laiva Välimerellä…

Ettei kukaan pääsisi myöhemmin sanomaan: Wer weiss noch…kuka heitä enää muistaa?

Heikki Hakamies