Hetkiä, joista haluan kiittää.

Toisinaan käy niin, että 7-vuotias poika rökittää sinut useamman kerran putkeen lähinnä tuuriin perustuvassa pelissä ja ehdottaa itse, että "josko pelattais peliä, jossa säkin oot hyvä".

Aika-ajoin ei voi kuin kiittää onneaan, kun saa keskittyä rakentamaan maailman hienoimpia ja tärkeimpiä rakennelmia pienten päiväkerholaisten kanssa eikä tarvitse kuin olla läsnä ja se riittää sillä hetkellä.

Joskus on vain pakko nauraa, kun kaupan kassalla lompakkoa etsiessään löytääkin käsilaukustaan kourallisen puueläimiä Nooan arkista.

Silloin tällöin on ihmeteltävä 3-vuotiasta lääkäriä, joka istuttaa alas ja kertoo tarkan tutkimuksen jälkeen, että "diagnoosi on selvä, sydän on pysähtynyt, tarvitaan pikaisesti yksi halaus."













Välillä leiripäivän paras hetki tulee yllätyksenä."Anna, mä ajattelin et sä voisit olla lila, kun se näyttää sun väriltä. -- Miksi sä laitoit sun timantit pois? Laita ne sun eteen ni kaikki näkee ne. -- No nyt sä voitit, mutta sä olit kyllä parempi vaik tuli rosvojakin. Pelataaks huomenna taas?" 

Ajoittain sitä tarjoutuu auttamaan lasta palapelissä eikä muista miten taitavia ja itsevarmoja lapset ovatkaan - "hei tää on ihan lälly, kyllä mä osaan."

Hetkittäin saa itsekin vielä olla lapsi.

















AM