Suljen autoni ovet kauko-ohjaimesta. Elämässä on harvoin tällaista kauko-ohjausmahdollisuutta, ajattelen. Kävelen kohti metroasemaa mieli jo siirtyen kohti koulutuspäivän aihetta ja toisten kohtaamista innostuneella mielellä. Odotan antoisaa päivää. Iloitsen työstäni ja siihen liittyvistä uuden toivon ja kasvun mahdollisuuksista.
Rullaportaat kuljettavat minut alas metrolaiturille, kun näpyttelen kännykkälipun tilausta. Alhaalla ihmisiä vierekkäin näpläämässä omia laitteitaan, kaikki toisistaan erillään, tuntemattomia. Ovat matkalla työhönsä tai asioilleen, kuka mihinkin. Astelen pitkää metrolaituria, kun huomaan kaukana, lähes toisessa päässä, jotakin tuttua. Onkohan se - voiko se olla - lempiväri ainakin on - ja tuo laukku - kengät - ja takki - onhan se! Tunnistan oman tyttäreni. Mielen täyttää innostus, hymy nousee huulille, askel pitenee ja kiihdytän huomaamatta vauhtia. Vasta aivan vieressä hän vilkaisee lähestyvää hahmoa ja yllättyneenä tervehtii: Moi!
Ilahtuneena hän kertoo kuulumisia ja astumme metrovaunuun. Juttelemme innokkaasti ja vilkkaasti koko välin Puotilasta Hakaniemeen.
(Jossain vaihessa sivusilmällä huomaan, että kukaan muu ei näytä keskustelevan, kaikki vain katsovat kännykkäänsä, lehteä tai tuijottavat ulos. Merkillinen näytelmä.)
Iloisen ja yllättävän kohtaamisen vauhdissa en haluaisi jäädä edes pois siellä, missä pitäisi, vaan mieluummin jäisin tyttäreni seuraan. Naivi ajatus, mutta takinsisus on niin täynnä iloa ja rakkautta, onnea ja riemua ja mitä tunteita niitä nyt onkaan, että aika ja paikka unohtuvat. Huomaan sentään oikean aseman ja jään siinä pois. Kun lähtösanat on sanottu, astelen ulos vaunusta ja suuntaan kohti aseman uloskäyntiä. Lämpimällä ja onnellisella mielellä tajuan yhtäkkiä, mitä oikein koin.
Tällaiselta tuntuu olla isä!Tällaiselta tuntuu, kun tapaa oman aikuistuvan lapsensa, omaa tietänsä kulkevan opiskelijan, josta olen ylpeä, jota rakastan ja joka on minulle kaikki kaikessa. Tietty kaksi muutakin lastani tulevat samassa mieleeni.
Sain johdatuksena, niin ajattelen, yhtäkkiä parhaan mahdollisen isänpäivälahjan etukäteen: tunnematkan metrolaiturilla. Koko isänä olemisen tunnevoima kuljettaa minua koulutuspäivän aikana ja olen onnellinen. Onnellinen isä.
---
Kirjoitin tuon kokemukseni muistiin koulutuspäivän aikana. Kun palasin metrolla Hakaniemestä Puotilaan, olin ajatuksissani ja luin lehteä. Poistuessani kyydistä törmään uudelleen tyttäreeni! En ollut uskoa silmiäni. Hän oli samassa vaunussa: oli käynyt kirjastossa täysin sattumanvaraisena ajankohtana. Kerron hänelle ilostani, tunteiden riemunkirjosta ja ne kasvavat edelleen.
Tällainen päivä - ihme, johdatus. Juuri ennen isänpäivää. Uskomatonta.
Antti Yli-Opas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti