Juoruaaria nykypäivän malliin

Rossinin Sevillan parturin tunnetuimpia kohtauksia on Juoruaaria. Laulunopettaja, don Basilio varoittaa kuulijoitaan siitä, miten harmittoman tuntuinen huhu kertautuessaan kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin. Pienestä tuulenhenkäyksestä syntyy kuin huomaamatta korvia huumaava myrsky.

Juoruaaria on täynnä komiikkaa, musiikillista iloittelua, mutta myös yleismaailmallista viisautta. Siihen sisältyy synkkä opetus: Se, joka laittaa liikkeelle väärän tiedon, hallitsee kohta lukemattomia ihmismieliä. Tai oikeammin, hän ei hallitse mitään, yhtä vähän kuin sellainen tulenkäsittelijä, joka nuotiota sytyttäessään tulee aikaansaaneeksi metsäpalon. Eikä tarvita kuin yksi virhe, kun tuli karkaa sytyttäjänsä käsistä, siitä puhumattakaan, jos metsä tuikataan tuleen tieten tahtoen.

Elämäämme varjostaa Juoruaarian nykyaikainen versio. Sitä kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi. Se on täynnä harmittomia klikkauksia, hiiren hipaisuja, ne kertaantuvat, ja kohta tuhansiin ja taas tuhansiin läppäreihin  ja ipadeihin päätyy  jokin uusi Viesti Totuudesta. Tiedetään aivan varmasti, että on käynyt näin ja näin, ja vastuullisia syntyneeseen tilanteeseen ovat ne ja ne nimeltä mainitut ihmiset. Miksi voidaan olla niin varmoja? – Katso viestiketjua, niin ymmärrät. Kun se on noinkin pitkä, täytyyhän siinä jotakin perää olla.

Eräässä tutkimuksessa selvitettiin hiljattain lukioikäisten nuorten kykyä erottaa väärä ja oikea tieto toisistaan. Tulos oli hälyttävä. Huomattava osa tutkittavista ei huolellisen paneutumisen jälkeenkään ymmärtänyt, mikä ero oli kahdella viestillä, alkuperäislähteellä ja muunnetulla versiolla – sen jälkeen kun viestiä oli tarpeeksi siirretty eteenpäin.

Historiantutkimuksen ja yleensä tieteen lähtökohta ’lähteille – ad fontes’ on siis kaikkea muuta kuin itsestään selvyys, vaikka me tietoyhteiskunnan nimiin vannomme. Tietoa meillä kyllä on, suorastaan hukumme sen keskelle, mutta kuka pystyy erottamaan tärkeän ja vähemmän tärkeän toisistaan? Ja kuka osaa heti karsia joukosta valheen, disinformaation, niin kuin hienosti sanotaan? Valhetta syötetään meille yhä tarkoitushakuisemmin. Se on avoimen tiedonvälityksen kääntöpuoli.

Erityisesti kirkon ympärillä velloo monenlaista väärää tietoa. Osa siitä on tarkoituksellisen pahantahtoisesti liikkeelle laskettua.  Kun syntyy jokin skandaali tai ristiriitatilanne, löytyy kohta joukko ”asiantuntijoita”, jotka ottavat kantaa, pöyristelevät, päivittelevät, lausuvat arvionsa, usein tietämättä asiasta mitään. Kun katsoo, mistä viestit tulevat, saa usein havaita, että eniten asiasta ovat tietävinään ne, jotka asuvat tapahtumapaikasta pisimmän välimatkan päässä. Ja usein he ovat niitä, joita asia ei – anteeksi vain – millään tavoin koske.

Kun joku ilmoittaa kärsineensä vääryyttä, ihmisillä on kiire valita puolensa, riippumatta siitä, onko myötätunnon kohde oikeassa vai väärässä. Se, joka osaa sovittaa harteilleen marttyyrin viitan, kerää sympatiapisteet kotiin. Niitä jaettaessa ei läheskään aina välitetä selvittää tilanteen taustaa. Ei kysytä vaikkapa yksinkertaista kysymystä: Miksi tämä ihminen aina ja kaikkialla joutuu syyttään samantapaisen ajojahdin kohteeksi.

Tietoa on paljon, suorastaan pakahduttava määrä. Kriittisyyttä sen suhteen saisi olla edes hitusen enemmän. Silloin sosiaalinen media, ja viestimet, niin monta kuin niitä on, palautettaisiin varsinaiseen tehtäväänsä: siirtämään tietoa. Aitoa, oikeaa ja luotettavaa tietoa sinne, missä sitä kulloinkin tarvitaan. Edistämään ystävyyttä ja yhteisymmärrystä välillämme.

Heikki Hakamies

Eessun taas paradokseja

Merkillisiä paradokseja on elämä ja usko täynnä.

Yhtä aikaa hyvä ja paha ihminen: tätäkin on niiiiiin vaikea ymmärtää tai sisäistää. Siis oikeasti. Helpompaa olisi nähdä kaikki vika toisessa ja luokitella ihmiset pahoihin tai hyviin.  Ja itsensä myös. Ja siksipä niin tehdään koko ajan. Vaikka kyllä meidän pitäisi jo tietää....
Jostain syystä olen viime aikoina kerta toisensa jälkeen pysähtynyt miettimään , kuinka paljon hyviä mahdollisuuksia ja lahjoja jää käyttämättä, kun kukaan ei ole niitä nähnyt ja rohkaissut esiin. Siinä voisikin olla oikein paastotavoite, en moiti enkä keskity puutteisiin vaan nostan esiin mahdollisuuksia ja käyttämättä jääneitä kykyjä lähimmäisissä. Yritän ainakin.

Kärsimyksen ja ilon pääsiäinen: miten ihmeessä surusta tulee ilo, kuolemasta elämä ja vanhasta mätänevästä perunasta kasvaa nippu uusia. Ei siinä mitään järkeä ole. Järkipä ei yksin elämän kehyksiin riitäkään. Ei ainakaan minun järkeni. Kokemus ja havainto sen sijaan osoittaa todeksi montakin asiaa. Kun uskallan päästää otteen vanhasta, saan jotakin uutta tilalle. Kadottaessaan löytää.

Logiikka ja järki on kyllä useimmiten hyvän puolella: oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden, tasapuolisuuden. Enemmällä järjenkäytöllä ja logiikalla niin alaisten kuin esimiesten toiminta kulkisi parempaan suuntaan. Maalaisjärki sitä paitsi riittää useimmiten oikein hyvin. Kaupunkilaisjärjestä en niin tiedä.....
Järkeä on syytä käyttää, mutta tunteen ja tahdon kanssa. Siinäpä taas yksi paradoksi! Tunne ja järki yhtä aikaa ja ne pitäisi vielä molemmat yhdistää tahtoon arvojen kera. It´s life.

Liha ja henki, tai kroppa ja sielu. Ovat yksi mutta aivan eri. Henkeä ja sielua voi auttaa kehon välityksellä. Ja kroppaa ei enää kivistä ja kolota, kun on ristiriidat sovittu ja kriisit ratkottu. Kokonaisvaltaisuus, holistinen näkemys ihmisestä on tarpeen niin monta kertaa. Kuka kehittäisi hengellistä liikuntaa maallisessa tilassa, jotta keho saisi osansa sielun autuudesta?

Niinpä, hengellinen ja maallinen. Mustavalkoista jakoa ei olekaan. Kaikki on hengellistä, jos kerran Jumala on kaikessa läsnä. Ja kaikki on maallista, koska ihminen on läsnä. Ei siitä sen enempää.

Jo nyt, ei vielä.  Monet asiat ikäänkuin ovat jo totta mielessä, toiveissa ja ajatuksissa, kuten tuleva loma, kesä, iankaikkisuus, taivas... Eivätkä silti ole vielä tänään täysin totta.

Totuus ja valhe. Suurimmassakin valheessa on jotakin totta ja parhainkaan totuus ei ole täydellinen. Ihmisten maailmassa.

Nainen ja mies. Siinä vasta kaikkien paradoksien äiti - ja isä. Onko ihminen etupäässä ihminen vai ensisijassa nainen tai mies? Ihmisyys on yhteinen, mutta eikö yksilö ole aina nainen tai mies. Vai onko yhteisö sittenkin enemmän totta kuin kukaan yksilö?

Alku ja loppu.
Tämän blogin loppu voi ehkä olla jonkun uuden ajatuksen alku.

Antti Yli-Opas

ARKIENKELEITÄ YHTENÄISKOULUSSA

Ystävänpäivä, hiihtoloman aatto ja lumenpuutteen takia peruttu -askartelupäiväksi muutettu- alakoulun talviliikuntapäivä koulussamme.

Välitunnilla pieni ekaluokkalainen kulkee pihalla ympäriinsä, näyttää kuin etsisi jotain. Ulkovalvoja rientää kysymään, mikä on hukassa. Poika kertoo, että oli aiemmin kouluviikolla kaatunut liukkaalla pihalla ja joku iso poika oli tullut auttamaan. Nyt ekaluokkalainen olisi halunnut kiittää itsetehdyllä kortilla, mutta isoa poikaa ei pihalta löytynyt. Nimeäkään ei tiennyt.

Ulkovalvojan kanssa auttajaa sitten tuntomerkkien perusteella yhdessä selvittämään, vielä toisellakin silmäparilla pihaa skannaamaan. Sitten tärppää, yksi poika näyttää tutulta, tuo se taisi olla. Pitkänhuiskea yhdeksäsluokkalainen. Joo, tuo taisi oli se kiva, joka auttoi pystyyn ja kysyi vielä, sattuiko.

Mennään tarkistamaan. Ulkovalvoja kysyy pitkänhuiskealta, auttoiko tämä ekaluokkalaista aiemmin tällä viikolla? ”Joo, se kaatui liukkaalla pihalla tiistaina ja autoin sitä.” kuului vastaus.

Ekaluokkalainen vähän ujostelee, ojentaa kohta mitään sanomatta vähän reunoilta rypistyneen kortin. ”KITOS AVUSTA”, siinä lukee.

Yhdeksäsluokkalainen ottaa kortin, kiittää, kumartuu halaamaan ekaluokkalaista ja toivottaa hyvää ystävänpäivää. Hymyillen vilkutetaan ja jatketaan matkaa. Ulkovalvoja pyyhkii silmäkulmiaan. 

Anna Talvitie

Lomalla töissä

 Olen ollut töissä koko talvilomaviikon, mutta tavallaan tuntuu siltä kuin olisin saanut itsekin lomailla. Olen viettänyt valtaosan viikosta yksin kerhotilalla. Viikkoon on mahtunut suunnittelua, siivousta, järjestelyä, uuden oppimista. Olen pessyt leluja - voi kuulkaa sitä virittelyä, että saa pienen pienet legopalaset asettumaan kiltisti pesukoneeseen. Muovieläimiä pestessä huomaa asettelevansa niitä pieniin porukoihin: dinosaurukset omaansa, merieläimet yhdelle puolelle, viidakon asukit toiselle. Leluastioita pestessä jo hieman lapsettaa, kotiako tässä leikitään? Muovisia supersankareita korjatessa ja puuttuvia raajoja metsästäessä molempiin käsiin tarttuu väistämättä hahmo uhoamaan toiselle.



Yleensä ääntä, iloa ja elämää täynnä oleva kerhotila tuntuu aluksi vieraalta ja tyhjältä. Jokaista ääntä säpsähtää ja tavarat näyttävät jotenkin nukkavierummilta, kun kukaan ei leiki niillä. Työhön uppouduttuaan sitä ei kuitenkaan yhtäkkiä enää muistakaan, että missä sitä edes on. Seitsemältä illalla havahtuu siihen, että ulkona on jo pilkkopimeää ja töistä piti lähteä jo tunteja sitten. Flow-tilaa on paha lähteä keskeyttämään - kun ajatukset ja ideat lähtevät pulppuamaan, ne pitää kerätä talteen. Tällä viikolla kerho on ollut minun salainen maailmani. Olen levitellyt legoja kuivumaan pitkin pöytiä, silpunnut vessapaperirullia toimivan askartelumallin toteuttamiseksi, laulanut lasten virsiä epävireisesti, mutta täysin palkein. Lasten elokuvissa lelut usein heräävät henkiin, kun lapset eivät ole paikalla, mutta tällä kertaa kävikin niin, että lasten lomaillessa, aikuisista tuli hetkeksi lapsia. Ja se, jos mikä on sielulle parempi kuin yksikään rantaloma.

Anna Miettinen (lapsi hetken verran)

 

Pastori, lohtapa nyt

Noin vuosi sitten sain soiton eräältä tuote-edustajalta. Hän ehdotti yhteistä lounasta, jonka yhteydessä hän esittelisi minulle tuotteitaan. Tunnen tämän miellyttävän herrasmiehen vuosien takaa. Hän tarjoaa palveluitaan erityisesti seurakunnille.

Ilmoitin suostuvani kutsuun ilomielin, mutta samalla tein selväksi, että työasioista ei sitten ruokapöydässä puhuta. Aterian aikana ei selata taulutietokonetta eikä katsella kalvoja. Silloin puhutaan mukavia ja nautitaan ruoasta, joka on yksi Jumalan suurista lahjoista.

Monesti kauhistuttaa, kun ajattelee miten ateriahetkellemme on käynyt. Ennen se oli pyhä asia. Kotona yhteinen ateria aloitettiin aina ruokarukouksella.  Ja jos syötiin kodin ulkopuolella, silloinkin pyrittiin tekemään ateriasta kiireetön ja miellyttävä tapahtuma, niin että se olisi kuin keidas arjen harmauden keskellä.

Nyt on toisin. Istutaan pöytään, ja kiire jatkuu. Selaillaan kalentereita, sovitaan tapaamisia. Puhutaan tuloksista ja osavuosikatsauksista. Tiukataan ateriakumppanilta, mitä suunnitelmia hänellä on seuraavalle työkaudelle ja ovatko asetetut tavoitteet toteutuneet. Ja kun pöydästä noustaan, kaikilla on tympeä olo. Kohta juostaan taas jonnekin, minne…  samantekevää.  Pääasia, että juostaan. Jos joku antaisi ymmärtää olevansa toimeton, se olisi epäilyttävä merkki.

Ateria meni pilalle, mutta vahinko ei ollut suuri. Mehän emme enää syö, me vain ’tankkaamme’. Lomallakaan emme lepää, vaan ’lataamme akkuja’. Tulevaisuudentutkijat pohtivat, voisiko koneelle kehittää ihmisälyn. Tehtävä on tarpeeton, sillä me yritämme itsepintaisesti tehdä itsestämme koneita. Kun puhumme hyvinvoinnistamme, käytämme sellaisia sanoja kuin huoltaisimme autoa tai moottorisahaa. ”Ihmisen varaosia’…pian niitä on luvassa”…Tällä ilosanomalla on kääntöpuolensa. Kun kone on tarpeeton, se kelpaa enää vain kaatopaikalle.

Tämänkertaisen blogin otsikko viittaa Runebergin kuuluisaan runoon. Siinä Sandels istuu huolettomasti Partalan kartanon ruokapöydässä, vaikka ratkaiseva taistelu kolkuttaa jo ovella. On meneillään aselevon viimeinen tunti. Ruotsin ajan mukaan sen pitäisi vielä jatkua, mutta venäläiset noudattavat omaa kelloaan ja aloittavat jo sotimisen. Sandels ei hermostu. Hänellä on vieraanaan paikallinen pastori, jolle hän tarjoaa kiireettömästi pöydän antimia.

Kohtaus on herkullinen, mutta perustuu yksinomaan runoilijan mielikuvitukseen. Tuskinpa vauraassa maalaiskartanossakaan everstiä tavallisena arkipäivänä sillä tavoin kestittiin kuin Runeberg antaa ymmärtää. Ei ollut Margaux-viiniä, ei madeiraakaan, lohta kylläkin. Lähivedet vilisivät kalaa, se oli sota-ajan pelastus. Alkutekstissä Runeberg puhuu taimenesta (forell). Ehkä Partalan isännällä oli sitäkin varastossaan.

Tärkeintä ei ole se, mitä pöydässä oli ja kuinka paljon. Isännän elämänasenne on se, mikä on tehnyt runosta niin rakastetun ja monesti lainatun. Elämä kulkee latuaan, miksi siis hötkyillä. Tulevaisuus ei siitä kirkastu, jos huolehdimme kaikesta turhasta. Parempi syödä ainakin ateria loppuun ja katsoa sitten…jos ei muuta, niin vatsa on sen jälkeen täysi ja mieli levollinen.

Eikö tämä muistuta sitä sanomaa, jonka olemme kuulleet jo kauan sitten? Kuka teistä voi pidentää elämäänsä huolehtimisellaan kyynäränkään vertaa?

Heikki Hakamies

Saattaen vaihdettava

Kuoleman vastakohta ei ole elämä vaan syntymä.

Kun syntymätön lapsi on äitinsä kohdussa, on se hänelle epäilemättä paras paikka, mitä kuvitella saattaa. Tuttu, himmeä ympäristö, äidin sydämenlyönnit rauhoittavana kaikuna korvissa, äänet jotka kuuluvat kuin pumpulin läpi. Ja sitten, yhtenä päivänä, tulee häätö. Sieltä tutusta, turvallisesta, ihanasta paikasta täytyy lähteä jonnekin uuteen ja tuntemattomaan.

Taistelemme pienten synnytyssairaaloiden puolesta, perhehuoneiden puolesta, oikeudesta saada apua synnytyskipuun ja pelkoon. Tulevia vanhempia prepataan uuden elämän vastaanottamiseen synnytysvalmennuksessa, keskustellaan mahdollisuudesta synnyttää niin halutessaan kotona. Synnyttäminen, syntyminen on niin ainutlaatuinen ja arvokas tilanne, että siitä halutaan tehdä kaikille osapuolille mahdollisimman hyvä kokemus.

Kuka nousisi barrikadeille saattohoitopotilaan oikeudesta saada perhehuone tai kuolla omaan kotiin? Luvasta kuolla muualla kuin keskussairaalassa?  Kuka valmentaa omaisia jatkamaan elämää ilman rakastaan, äitiä, puolisoa, lasta? Kuka puhuu kuolevan kanssa pelosta jättää taakseen kaikki tuttu ja turvallinen, tämä maanpäällinen ”kohtu”?

Se voin olla minä. Se voit olla sinä.

Heli Bergholm

Yhteyksiä ihmetellen

Joskus yritän nähdä elämän eri ulottuvuuksia tarkemmin, tajuta, mitä oikein missäkin tilanteessa tapahtuu. Kuinka moniulotteista elämä on ja kuinka tarvitsemme kaikkia sen ulottuvuuksia. En koe olevani pelkkää järkeä, en pelkkää tunnetta, en vain tekemistä, vaan niiden ohella myös kokemista, jakamista, aavistamista, kaipausta, lepoa, hurmiota ja - ehkä kaikista eniten - yhteyttä. Yhteys ja yhteisö tekevät elämästä syvän ja moniulotteisen, merkityksellisen, luovan ja yllätyksellisen.

Jos - ja kun - välillä tuntuu kurjalta, katseen voi kääntää tuohon spektrin moniväriseen iloitteluun, jossa elämän eri ulottuvuudet hohtavat väreissään. Jumalan lahjoja lienevät kaikki ne ulottuvuudet.

Oma näkökenttäni on välillä kovin kapea ja rajattu vain nyt edessä olevaan ristiriitaan tai esteeseen. Yhteys laajempaan kokonaiskuvaan on kuitenkin koko ajan olemassa, vaikka en sitä voi kokea tai tajuta. Uskon lahjoittama luottamus laajentaa omaa näkökykyä, ja kokemiskykyä.

Yhteyden ilo on aina mahdollista.

Erilaisia yhteyden lajeja haravoidessani löysin seuraavia:

On ilo olla yhteisellä retkellä luonnossa. Se on ehkä yhteisen kokemisen iloa. Huikeaa.

Joskus on upea keskustelu ystävien kesken. Se on jakamisen ja ymmärtämisen yhteyttä. Mahtavaa.

Yhdessä musisoiminen taas on ihan oma lajinsa. Musiikista, laulusta, soitosta hurmaantumista, innostumista. Heittäytymistä tulkintaan. Inspiroivaa.

Yhdessä tekeminen: vaikkapa polttopuiden pätkiminen ja pilkkominen, remonttihommat, veneen lasku ja laiturin nosto yms. ovat tekemisen yhteyttä, josta tulee ihan omanlaisensa ilo. Aikaansaamisen ja yhteistyön mielihyvä.

Rukousyhteys on sekin ainutlaatuinen. Pyhän hengen kokemisesta on syytä puhua varovaisesti, ettei sotke omia tunteitaan Jumalan Hengen liikkeisiin, mutta rukouksessa se on koettavissa. Jotakin siitä koin seurakuntamme Taize päivässä. Yhteinen rukous jonkun toisen kanssa on pyhä hetki, jossa on kyse paljon enemmästä kuin pyyntöjen tuottamisesta.  Yhteys siinä ulottuvuudessa on Jumalan läsnäoloa yhteisessä elämässämme. Sillä elämäni ei ole vain minun, se on jaettu toisten kanssa. Ilman sitä jakamista lakkaan olemasta.

Nykyisillä viestintävälineillä yhteyksiä voi olla valtavan paljon, mutta ainakin itse koen, että suuri määrä yhteyksiä merkitsee niiden ohentumista signaalin tasolle tai pikaviestinnäksi, josta ei oikein voi enää kohtaamisena puhua.

Mieluummin kunnon keskustelu yhden ihmisen kanssa kasvokkain kuin tuhat kontaktia ohimennen.

Tällaisia yhteyden ulottuvuuksia tahtoisin luoda,
jakaa,
kokea.

"Siellä missä kaksi taikka kolme...."

Antti Yli-Opas

Nyt puolustamaan kirkkoa

Vuoden vaihtuessa on tapana esittää toivomuksia uudelle alkavalle vuodelle. Tässä niitä kolme, ja kaikki on osoitettu rakkaalle kansankirkollemme.

Ensimmäiseksi: Lopetetaan riitely. Tunnustetaan se tosiasia, että kirkossa on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Joidenkin mielestä Jumalan sanaa kuunnellaan liian vähän, toisten mielestä sitä noudatetaan turhankin tarkasti. Annetaan näille erilaisille ihmisille olemassaolon oikeus. He ovat kaikki kirkkomme täysivaltaisia jäseniä.

Toiseksi: Kehitetään uutta keskustelukulttuuria. Opetellaan kuuntelemaan toinen toisiamme. Pyritään kuulemaan, mitä toinen oikeasti sanoo, eikä tiedetä valmiiksi, mitä hän aikoo sanoa. Ei muodosteta viholliskuvia ja siirretä niitä sinne, minne ne kulloinkin parhaiten sopivat. Tätä viimeksi mainittua kutsutaan projektioksi. Projektion harha on siinä, että se mikä näyttää todelliselta, tapahtuu usein meidän oman päämme sisällä, ajatuksissamme. Kun sitten avaamme ajatuksemme toisille ihmisille, he eivät tunnistakaan niissä itseään.

Kolmanneksi: Tunnustetaan tosiasiat. Se on viisauden alku. Kirkkomme jäsenmäärä vähenee, käyrät laskevat. Menneisiin suuruuden vuosiin ei ole paluuta. Syynä jäsenkatoon ei ole yksinomaan se, että kirkkoa vastaan käydään herkeämätöntä kampanjaa. Syy ei ole petrikarismoissa. Syy ei ole myöskään siinä, mitä toinen sanoo julkisesti ja toinen jättää sanomatta. Syy ei ole päiviräsäsissä. Syy on meissä itsessämme. On peiliin katsomisen aika. Miten toimimme niin, että kirkon jäsenyydestä tulee ihmisille, ellei ykkönen, niin ainakin kakkos- tai kolmosasia elämässä?

Alkavana vuotena näemme vielä monta samanlaista näytelmää kuin näimme menneenä vuonna. Joku sanoo jotakin, ja sitä paisutellaan. Media tarttuu asiaan ja tekee kärpäsestä härkäsen. Ja jälleen kirkon perälauta vuotaa, jäsenet äänestävät jaloillaan.

Silloin ei pidä hermostua. Pitää keskittyä niihin, jotka jäävät. Pitää muistaa kaikkea positiivista, mitä kirkossa kaiken aikaa tapahtuu. Siitä on harvoin uutisotsikoiden aiheiksi. Ihmiset kokevat iloa, toivoa ja rakkautta. He tulevat autetuiksi ja auttavat toisiaan.

Ja toivottavasti lisääntyy myös niiden ihmisten joukko, jotka tulevat, eivät arvostelemaan ja etsimään virheitä, vaan puolustamaan kirkkoa. Erityisesti katse kohdistuu uusiin vastuunkantajiin. Alkava vuosi on seurakuntavaalien vuosi.

Nyt olisi tärkeämpää kuin koskaan tiedostaa, millaista kirkkoa meitä kutsutaan palvelemaan. Kun ennen vanhaan joku luottamushenkilö ”saavutti menestystä”, se tarkoitti uuden toimintamuodon käynnistämistä, uuden toimitilan tai viran perustamista, kirkon rakentamista… Tulevaisuudessa sulan saa hattuunsa aivan muusta.  Miten vähennämme hallitusti. Miten valmistaudumme aikaan, jolloin kaikkea on vähemmän, mutta silti täytyy suoriutua kaikesta tarpeellisesta, siitä, mitä varten kirkko on olemassa.

Taistelu jatkuu. Asevarasto on auki. Tulkaa hakemaan taistelukentälle sopivaa aseistusta. Uskon kilpi, pelastuksen kypärä, sanan miekka, ne löytyvät kuten ennen. Ja toivottavasti myös paljon muita tarvekaluja. Niiden joukossa toivon ankkuri, verraton apuväline. Se pitää laivan paikoillaan ankaran myrskynkin sattuessa.

Heikki Hakamies

Se aika vuodesta.

On taas se aika vuodesta, kun kaiken on muka muututtava. On kuulemma syytä tarttua itseään niskasta kiinni, lopettaa tuo ja tämä, aloittaa puhtaalta pöydältä. Yhtäkkiä pitää liikkua, osallistua, aktivoitua. Teemoja löytyy vaikka kuinka: on tipatonta, vegaanista, liikunnallista. Uusia harrastuksia aloitetaan, ei siksi, että haluttaisiin, vaan siksi että tehtiin lupauksia yönä, joka on loppujen lopuksi vain yksi yö muiden joukossa.

Mitäpä jos otammekin haasteeksi Ihan Tavallisen Tammikuun? Annamme itsellemme luvan olla juuri sellaisia kuin olemme, syödä kuin ennenkin, liikkua aiempien tavoitteiden mukaan. Ja silti kuukauden jälkeen voi tuntea olonsa hieman paremmaksi, koska on taas kuukauden lähempänä valoa. Kuukauden verran elettyä elämää takana, kuukauden verran viisaampi, kuukauden verran tutumpi itsensä kanssa.

Haasteen saa ottaa vastaan ken uskaltaa.
Uskallatko juuri sinä olla oma itsesi tänäänkin, juuri sellaisena kuin Jumala sinut loi?

Anna Miettinen

Hype, joka ei sammu

Yksi kirkon elämän kestomenestyjä vuodesta toiseen on rippikoululeiri. Porvoossa rippikoulut alkavat vuodenvaihteen molemmin puolin alkujakson viikonloppuleireillä. Nytkin alkavana vuonna käy lähes jokaisessa Suomen kunnassa rippikoulun suurempi osa 15-vuotiaista kuin mikä on ikäluokan kirkkoon kuulumisprosentti.

Rippikoulun onnistumisen tärkeimpiä tekijöitä ovat leirimuotoisuus, nuoret ryhmänohjaajat eli isoset sekä kodeista ja muilta läheisiltä tuleva tuki. Leirillä keskeistä on säännöllinen päiväohjelma ja selkeät säännöt. Isoset luovat sitoutuneisuudellaan otollista ilmapiiriä. Perheiden ja läheisten antia ovat rippikouluun rohkaiseminen ja esirukoukset.

Rippikoulun menestyksen yksi uhka nousee osittain kirkon sisältä. Rippikoulun leirijaksojen pituus  on lyhentynyt 1980-luvun kahdesta viikosta noin viikkoon. Riittävän pitkä leirijakso on keskeinen tekijä rippikoulun vaikuttavuudelle.

Leirijaksojen lyheneminen johtuu monesta syystä. Sen enempää nuoret kuin työntekijät eivät toivo enää kahden viikon leirejä. Tuorein lyhenemiskehitys liittyy seurakuntien säästötoimiin.

Aivan kaikki rippikoulut eivät ole leirimuotoisia. Porvoossa on 2014 yksi päivärippikoulu. Tässäkin tapauksessa poikkeus vahvistaa säännön, maan laajuinen rippikoulun menestystarina perustuu leirimuotoisuuteen.

Rippikoulu on työntekijälle tuhannen taalan paikka nuoren kohtaamiseen. Parhaassa työotteessa yhdistyvät jämptiys ja rentous. Rajoista on pidettävä kiinni, mutta samalla on ymmärrettävä joskus levottoman ja rajoja testaavan nuoren maailmaa. Rajojen olemassaolo ja niiden osaava ylläpito synnyttävät turvallisuudentunnetta, joka ruokkii leirin onnistumista.

Yhteinen tekeminen ja jakaminen luovat edellytyksiä leirielämässä niin ikään tärkeälle luottamukselle. Luottamuksen ylläpitäminen edellyttää jonkinasteista herkkyyttä. Työntekijä haistelee isosten avustamana jatkuvasti leirin tunnelmaa ja vahvistaa niitä osa-alueita, jotka sitä edellyttävät.

Toimivimpia ja takuuvarmimpia riparin elementtejä ovat yhteislaulu, pienryhmät ja leikit. Viisi kertaa päivässä toistuvaa ruokailuakaan ei pidä väheksyä. Valmis ruokapöytä puhuu samaa kieltä, kuin äidin tai mummon rakkaudella valmistamat ateriat.

Näilläkään edellytyksillä rippikoulu ei toimisi, ellei se liittyisi osaksi suurempaa kokonaisuutta. Mielestäni rippikoulun luovuttamattomin osa on ilosanoma Jeesuksesta. Seurakunta, työntekijä tai isonen, joka seisoo rohkeasti ja uskollisesti kirkon sanoman takana, tekee palveluksen tulevaisuuden rippikoululle. Vaikka rippikoululaisella ei olisi vahvaa uskoa Jumalaan, hän arvostaa rippikoulun ohjaajaa, jolla on kirkas missio ja viesti.

Juhana Sihvo