Nyt puolustamaan kirkkoa

Vuoden vaihtuessa on tapana esittää toivomuksia uudelle alkavalle vuodelle. Tässä niitä kolme, ja kaikki on osoitettu rakkaalle kansankirkollemme.

Ensimmäiseksi: Lopetetaan riitely. Tunnustetaan se tosiasia, että kirkossa on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Joidenkin mielestä Jumalan sanaa kuunnellaan liian vähän, toisten mielestä sitä noudatetaan turhankin tarkasti. Annetaan näille erilaisille ihmisille olemassaolon oikeus. He ovat kaikki kirkkomme täysivaltaisia jäseniä.

Toiseksi: Kehitetään uutta keskustelukulttuuria. Opetellaan kuuntelemaan toinen toisiamme. Pyritään kuulemaan, mitä toinen oikeasti sanoo, eikä tiedetä valmiiksi, mitä hän aikoo sanoa. Ei muodosteta viholliskuvia ja siirretä niitä sinne, minne ne kulloinkin parhaiten sopivat. Tätä viimeksi mainittua kutsutaan projektioksi. Projektion harha on siinä, että se mikä näyttää todelliselta, tapahtuu usein meidän oman päämme sisällä, ajatuksissamme. Kun sitten avaamme ajatuksemme toisille ihmisille, he eivät tunnistakaan niissä itseään.

Kolmanneksi: Tunnustetaan tosiasiat. Se on viisauden alku. Kirkkomme jäsenmäärä vähenee, käyrät laskevat. Menneisiin suuruuden vuosiin ei ole paluuta. Syynä jäsenkatoon ei ole yksinomaan se, että kirkkoa vastaan käydään herkeämätöntä kampanjaa. Syy ei ole petrikarismoissa. Syy ei ole myöskään siinä, mitä toinen sanoo julkisesti ja toinen jättää sanomatta. Syy ei ole päiviräsäsissä. Syy on meissä itsessämme. On peiliin katsomisen aika. Miten toimimme niin, että kirkon jäsenyydestä tulee ihmisille, ellei ykkönen, niin ainakin kakkos- tai kolmosasia elämässä?

Alkavana vuotena näemme vielä monta samanlaista näytelmää kuin näimme menneenä vuonna. Joku sanoo jotakin, ja sitä paisutellaan. Media tarttuu asiaan ja tekee kärpäsestä härkäsen. Ja jälleen kirkon perälauta vuotaa, jäsenet äänestävät jaloillaan.

Silloin ei pidä hermostua. Pitää keskittyä niihin, jotka jäävät. Pitää muistaa kaikkea positiivista, mitä kirkossa kaiken aikaa tapahtuu. Siitä on harvoin uutisotsikoiden aiheiksi. Ihmiset kokevat iloa, toivoa ja rakkautta. He tulevat autetuiksi ja auttavat toisiaan.

Ja toivottavasti lisääntyy myös niiden ihmisten joukko, jotka tulevat, eivät arvostelemaan ja etsimään virheitä, vaan puolustamaan kirkkoa. Erityisesti katse kohdistuu uusiin vastuunkantajiin. Alkava vuosi on seurakuntavaalien vuosi.

Nyt olisi tärkeämpää kuin koskaan tiedostaa, millaista kirkkoa meitä kutsutaan palvelemaan. Kun ennen vanhaan joku luottamushenkilö ”saavutti menestystä”, se tarkoitti uuden toimintamuodon käynnistämistä, uuden toimitilan tai viran perustamista, kirkon rakentamista… Tulevaisuudessa sulan saa hattuunsa aivan muusta.  Miten vähennämme hallitusti. Miten valmistaudumme aikaan, jolloin kaikkea on vähemmän, mutta silti täytyy suoriutua kaikesta tarpeellisesta, siitä, mitä varten kirkko on olemassa.

Taistelu jatkuu. Asevarasto on auki. Tulkaa hakemaan taistelukentälle sopivaa aseistusta. Uskon kilpi, pelastuksen kypärä, sanan miekka, ne löytyvät kuten ennen. Ja toivottavasti myös paljon muita tarvekaluja. Niiden joukossa toivon ankkuri, verraton apuväline. Se pitää laivan paikoillaan ankaran myrskynkin sattuessa.

Heikki Hakamies