Juoruaaria nykypäivän malliin

Rossinin Sevillan parturin tunnetuimpia kohtauksia on Juoruaaria. Laulunopettaja, don Basilio varoittaa kuulijoitaan siitä, miten harmittoman tuntuinen huhu kertautuessaan kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin. Pienestä tuulenhenkäyksestä syntyy kuin huomaamatta korvia huumaava myrsky.

Juoruaaria on täynnä komiikkaa, musiikillista iloittelua, mutta myös yleismaailmallista viisautta. Siihen sisältyy synkkä opetus: Se, joka laittaa liikkeelle väärän tiedon, hallitsee kohta lukemattomia ihmismieliä. Tai oikeammin, hän ei hallitse mitään, yhtä vähän kuin sellainen tulenkäsittelijä, joka nuotiota sytyttäessään tulee aikaansaaneeksi metsäpalon. Eikä tarvita kuin yksi virhe, kun tuli karkaa sytyttäjänsä käsistä, siitä puhumattakaan, jos metsä tuikataan tuleen tieten tahtoen.

Elämäämme varjostaa Juoruaarian nykyaikainen versio. Sitä kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi. Se on täynnä harmittomia klikkauksia, hiiren hipaisuja, ne kertaantuvat, ja kohta tuhansiin ja taas tuhansiin läppäreihin  ja ipadeihin päätyy  jokin uusi Viesti Totuudesta. Tiedetään aivan varmasti, että on käynyt näin ja näin, ja vastuullisia syntyneeseen tilanteeseen ovat ne ja ne nimeltä mainitut ihmiset. Miksi voidaan olla niin varmoja? – Katso viestiketjua, niin ymmärrät. Kun se on noinkin pitkä, täytyyhän siinä jotakin perää olla.

Eräässä tutkimuksessa selvitettiin hiljattain lukioikäisten nuorten kykyä erottaa väärä ja oikea tieto toisistaan. Tulos oli hälyttävä. Huomattava osa tutkittavista ei huolellisen paneutumisen jälkeenkään ymmärtänyt, mikä ero oli kahdella viestillä, alkuperäislähteellä ja muunnetulla versiolla – sen jälkeen kun viestiä oli tarpeeksi siirretty eteenpäin.

Historiantutkimuksen ja yleensä tieteen lähtökohta ’lähteille – ad fontes’ on siis kaikkea muuta kuin itsestään selvyys, vaikka me tietoyhteiskunnan nimiin vannomme. Tietoa meillä kyllä on, suorastaan hukumme sen keskelle, mutta kuka pystyy erottamaan tärkeän ja vähemmän tärkeän toisistaan? Ja kuka osaa heti karsia joukosta valheen, disinformaation, niin kuin hienosti sanotaan? Valhetta syötetään meille yhä tarkoitushakuisemmin. Se on avoimen tiedonvälityksen kääntöpuoli.

Erityisesti kirkon ympärillä velloo monenlaista väärää tietoa. Osa siitä on tarkoituksellisen pahantahtoisesti liikkeelle laskettua.  Kun syntyy jokin skandaali tai ristiriitatilanne, löytyy kohta joukko ”asiantuntijoita”, jotka ottavat kantaa, pöyristelevät, päivittelevät, lausuvat arvionsa, usein tietämättä asiasta mitään. Kun katsoo, mistä viestit tulevat, saa usein havaita, että eniten asiasta ovat tietävinään ne, jotka asuvat tapahtumapaikasta pisimmän välimatkan päässä. Ja usein he ovat niitä, joita asia ei – anteeksi vain – millään tavoin koske.

Kun joku ilmoittaa kärsineensä vääryyttä, ihmisillä on kiire valita puolensa, riippumatta siitä, onko myötätunnon kohde oikeassa vai väärässä. Se, joka osaa sovittaa harteilleen marttyyrin viitan, kerää sympatiapisteet kotiin. Niitä jaettaessa ei läheskään aina välitetä selvittää tilanteen taustaa. Ei kysytä vaikkapa yksinkertaista kysymystä: Miksi tämä ihminen aina ja kaikkialla joutuu syyttään samantapaisen ajojahdin kohteeksi.

Tietoa on paljon, suorastaan pakahduttava määrä. Kriittisyyttä sen suhteen saisi olla edes hitusen enemmän. Silloin sosiaalinen media, ja viestimet, niin monta kuin niitä on, palautettaisiin varsinaiseen tehtäväänsä: siirtämään tietoa. Aitoa, oikeaa ja luotettavaa tietoa sinne, missä sitä kulloinkin tarvitaan. Edistämään ystävyyttä ja yhteisymmärrystä välillämme.

Heikki Hakamies