Noin vuosi sitten sain soiton
eräältä tuote-edustajalta. Hän ehdotti yhteistä lounasta, jonka yhteydessä hän
esittelisi minulle tuotteitaan. Tunnen tämän miellyttävän herrasmiehen vuosien
takaa. Hän tarjoaa palveluitaan erityisesti seurakunnille.
Ilmoitin suostuvani kutsuun ilomielin, mutta
samalla tein selväksi, että työasioista ei sitten ruokapöydässä puhuta. Aterian
aikana ei selata taulutietokonetta eikä katsella kalvoja. Silloin puhutaan
mukavia ja nautitaan ruoasta, joka on yksi Jumalan suurista lahjoista.
Monesti kauhistuttaa, kun ajattelee miten ateriahetkellemme
on käynyt. Ennen se oli pyhä asia. Kotona yhteinen ateria aloitettiin aina
ruokarukouksella. Ja jos syötiin kodin
ulkopuolella, silloinkin pyrittiin tekemään ateriasta kiireetön ja miellyttävä
tapahtuma, niin että se olisi kuin keidas arjen harmauden keskellä.
Nyt on toisin. Istutaan pöytään, ja kiire jatkuu.
Selaillaan kalentereita, sovitaan tapaamisia. Puhutaan tuloksista ja
osavuosikatsauksista. Tiukataan ateriakumppanilta, mitä suunnitelmia hänellä on
seuraavalle työkaudelle ja ovatko asetetut tavoitteet toteutuneet. Ja kun
pöydästä noustaan, kaikilla on tympeä olo. Kohta juostaan taas jonnekin, minne… samantekevää. Pääasia, että juostaan. Jos joku antaisi
ymmärtää olevansa toimeton, se olisi epäilyttävä merkki.
Ateria meni pilalle, mutta vahinko ei ollut suuri.
Mehän emme enää syö, me vain ’tankkaamme’. Lomallakaan emme lepää, vaan
’lataamme akkuja’. Tulevaisuudentutkijat pohtivat, voisiko koneelle kehittää
ihmisälyn. Tehtävä on tarpeeton, sillä me yritämme itsepintaisesti tehdä
itsestämme koneita. Kun puhumme hyvinvoinnistamme, käytämme sellaisia sanoja
kuin huoltaisimme autoa tai moottorisahaa. ”Ihmisen varaosia’…pian niitä on
luvassa”…Tällä ilosanomalla on kääntöpuolensa. Kun kone on tarpeeton, se kelpaa
enää vain kaatopaikalle.
Tämänkertaisen blogin otsikko viittaa Runebergin kuuluisaan
runoon. Siinä Sandels istuu huolettomasti Partalan kartanon ruokapöydässä,
vaikka ratkaiseva taistelu kolkuttaa jo ovella. On meneillään aselevon
viimeinen tunti. Ruotsin ajan mukaan sen pitäisi vielä jatkua, mutta venäläiset
noudattavat omaa kelloaan ja aloittavat jo sotimisen. Sandels ei hermostu. Hänellä
on vieraanaan paikallinen pastori, jolle hän tarjoaa kiireettömästi pöydän
antimia.
Kohtaus on herkullinen, mutta perustuu yksinomaan
runoilijan mielikuvitukseen. Tuskinpa vauraassa maalaiskartanossakaan everstiä
tavallisena arkipäivänä sillä tavoin kestittiin kuin Runeberg antaa ymmärtää.
Ei ollut Margaux-viiniä, ei madeiraakaan, lohta kylläkin. Lähivedet vilisivät
kalaa, se oli sota-ajan pelastus. Alkutekstissä Runeberg puhuu taimenesta (forell). Ehkä Partalan isännällä oli sitäkin varastossaan.
Tärkeintä ei ole se, mitä pöydässä oli ja kuinka paljon.
Isännän elämänasenne on se, mikä on tehnyt runosta niin rakastetun ja monesti
lainatun. Elämä kulkee latuaan, miksi siis hötkyillä. Tulevaisuus ei siitä
kirkastu, jos huolehdimme kaikesta turhasta. Parempi syödä ainakin ateria
loppuun ja katsoa sitten…jos ei muuta, niin vatsa on sen jälkeen täysi ja mieli
levollinen.
Eikö tämä muistuta sitä sanomaa, jonka olemme
kuulleet jo kauan sitten? Kuka teistä voi pidentää elämäänsä huolehtimisellaan
kyynäränkään vertaa?
Heikki Hakamies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti