Saattaen vaihdettava

Kuoleman vastakohta ei ole elämä vaan syntymä.

Kun syntymätön lapsi on äitinsä kohdussa, on se hänelle epäilemättä paras paikka, mitä kuvitella saattaa. Tuttu, himmeä ympäristö, äidin sydämenlyönnit rauhoittavana kaikuna korvissa, äänet jotka kuuluvat kuin pumpulin läpi. Ja sitten, yhtenä päivänä, tulee häätö. Sieltä tutusta, turvallisesta, ihanasta paikasta täytyy lähteä jonnekin uuteen ja tuntemattomaan.

Taistelemme pienten synnytyssairaaloiden puolesta, perhehuoneiden puolesta, oikeudesta saada apua synnytyskipuun ja pelkoon. Tulevia vanhempia prepataan uuden elämän vastaanottamiseen synnytysvalmennuksessa, keskustellaan mahdollisuudesta synnyttää niin halutessaan kotona. Synnyttäminen, syntyminen on niin ainutlaatuinen ja arvokas tilanne, että siitä halutaan tehdä kaikille osapuolille mahdollisimman hyvä kokemus.

Kuka nousisi barrikadeille saattohoitopotilaan oikeudesta saada perhehuone tai kuolla omaan kotiin? Luvasta kuolla muualla kuin keskussairaalassa?  Kuka valmentaa omaisia jatkamaan elämää ilman rakastaan, äitiä, puolisoa, lasta? Kuka puhuu kuolevan kanssa pelosta jättää taakseen kaikki tuttu ja turvallinen, tämä maanpäällinen ”kohtu”?

Se voin olla minä. Se voit olla sinä.

Heli Bergholm

Yhteyksiä ihmetellen

Joskus yritän nähdä elämän eri ulottuvuuksia tarkemmin, tajuta, mitä oikein missäkin tilanteessa tapahtuu. Kuinka moniulotteista elämä on ja kuinka tarvitsemme kaikkia sen ulottuvuuksia. En koe olevani pelkkää järkeä, en pelkkää tunnetta, en vain tekemistä, vaan niiden ohella myös kokemista, jakamista, aavistamista, kaipausta, lepoa, hurmiota ja - ehkä kaikista eniten - yhteyttä. Yhteys ja yhteisö tekevät elämästä syvän ja moniulotteisen, merkityksellisen, luovan ja yllätyksellisen.

Jos - ja kun - välillä tuntuu kurjalta, katseen voi kääntää tuohon spektrin moniväriseen iloitteluun, jossa elämän eri ulottuvuudet hohtavat väreissään. Jumalan lahjoja lienevät kaikki ne ulottuvuudet.

Oma näkökenttäni on välillä kovin kapea ja rajattu vain nyt edessä olevaan ristiriitaan tai esteeseen. Yhteys laajempaan kokonaiskuvaan on kuitenkin koko ajan olemassa, vaikka en sitä voi kokea tai tajuta. Uskon lahjoittama luottamus laajentaa omaa näkökykyä, ja kokemiskykyä.

Yhteyden ilo on aina mahdollista.

Erilaisia yhteyden lajeja haravoidessani löysin seuraavia:

On ilo olla yhteisellä retkellä luonnossa. Se on ehkä yhteisen kokemisen iloa. Huikeaa.

Joskus on upea keskustelu ystävien kesken. Se on jakamisen ja ymmärtämisen yhteyttä. Mahtavaa.

Yhdessä musisoiminen taas on ihan oma lajinsa. Musiikista, laulusta, soitosta hurmaantumista, innostumista. Heittäytymistä tulkintaan. Inspiroivaa.

Yhdessä tekeminen: vaikkapa polttopuiden pätkiminen ja pilkkominen, remonttihommat, veneen lasku ja laiturin nosto yms. ovat tekemisen yhteyttä, josta tulee ihan omanlaisensa ilo. Aikaansaamisen ja yhteistyön mielihyvä.

Rukousyhteys on sekin ainutlaatuinen. Pyhän hengen kokemisesta on syytä puhua varovaisesti, ettei sotke omia tunteitaan Jumalan Hengen liikkeisiin, mutta rukouksessa se on koettavissa. Jotakin siitä koin seurakuntamme Taize päivässä. Yhteinen rukous jonkun toisen kanssa on pyhä hetki, jossa on kyse paljon enemmästä kuin pyyntöjen tuottamisesta.  Yhteys siinä ulottuvuudessa on Jumalan läsnäoloa yhteisessä elämässämme. Sillä elämäni ei ole vain minun, se on jaettu toisten kanssa. Ilman sitä jakamista lakkaan olemasta.

Nykyisillä viestintävälineillä yhteyksiä voi olla valtavan paljon, mutta ainakin itse koen, että suuri määrä yhteyksiä merkitsee niiden ohentumista signaalin tasolle tai pikaviestinnäksi, josta ei oikein voi enää kohtaamisena puhua.

Mieluummin kunnon keskustelu yhden ihmisen kanssa kasvokkain kuin tuhat kontaktia ohimennen.

Tällaisia yhteyden ulottuvuuksia tahtoisin luoda,
jakaa,
kokea.

"Siellä missä kaksi taikka kolme...."

Antti Yli-Opas

Nyt puolustamaan kirkkoa

Vuoden vaihtuessa on tapana esittää toivomuksia uudelle alkavalle vuodelle. Tässä niitä kolme, ja kaikki on osoitettu rakkaalle kansankirkollemme.

Ensimmäiseksi: Lopetetaan riitely. Tunnustetaan se tosiasia, että kirkossa on eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Joidenkin mielestä Jumalan sanaa kuunnellaan liian vähän, toisten mielestä sitä noudatetaan turhankin tarkasti. Annetaan näille erilaisille ihmisille olemassaolon oikeus. He ovat kaikki kirkkomme täysivaltaisia jäseniä.

Toiseksi: Kehitetään uutta keskustelukulttuuria. Opetellaan kuuntelemaan toinen toisiamme. Pyritään kuulemaan, mitä toinen oikeasti sanoo, eikä tiedetä valmiiksi, mitä hän aikoo sanoa. Ei muodosteta viholliskuvia ja siirretä niitä sinne, minne ne kulloinkin parhaiten sopivat. Tätä viimeksi mainittua kutsutaan projektioksi. Projektion harha on siinä, että se mikä näyttää todelliselta, tapahtuu usein meidän oman päämme sisällä, ajatuksissamme. Kun sitten avaamme ajatuksemme toisille ihmisille, he eivät tunnistakaan niissä itseään.

Kolmanneksi: Tunnustetaan tosiasiat. Se on viisauden alku. Kirkkomme jäsenmäärä vähenee, käyrät laskevat. Menneisiin suuruuden vuosiin ei ole paluuta. Syynä jäsenkatoon ei ole yksinomaan se, että kirkkoa vastaan käydään herkeämätöntä kampanjaa. Syy ei ole petrikarismoissa. Syy ei ole myöskään siinä, mitä toinen sanoo julkisesti ja toinen jättää sanomatta. Syy ei ole päiviräsäsissä. Syy on meissä itsessämme. On peiliin katsomisen aika. Miten toimimme niin, että kirkon jäsenyydestä tulee ihmisille, ellei ykkönen, niin ainakin kakkos- tai kolmosasia elämässä?

Alkavana vuotena näemme vielä monta samanlaista näytelmää kuin näimme menneenä vuonna. Joku sanoo jotakin, ja sitä paisutellaan. Media tarttuu asiaan ja tekee kärpäsestä härkäsen. Ja jälleen kirkon perälauta vuotaa, jäsenet äänestävät jaloillaan.

Silloin ei pidä hermostua. Pitää keskittyä niihin, jotka jäävät. Pitää muistaa kaikkea positiivista, mitä kirkossa kaiken aikaa tapahtuu. Siitä on harvoin uutisotsikoiden aiheiksi. Ihmiset kokevat iloa, toivoa ja rakkautta. He tulevat autetuiksi ja auttavat toisiaan.

Ja toivottavasti lisääntyy myös niiden ihmisten joukko, jotka tulevat, eivät arvostelemaan ja etsimään virheitä, vaan puolustamaan kirkkoa. Erityisesti katse kohdistuu uusiin vastuunkantajiin. Alkava vuosi on seurakuntavaalien vuosi.

Nyt olisi tärkeämpää kuin koskaan tiedostaa, millaista kirkkoa meitä kutsutaan palvelemaan. Kun ennen vanhaan joku luottamushenkilö ”saavutti menestystä”, se tarkoitti uuden toimintamuodon käynnistämistä, uuden toimitilan tai viran perustamista, kirkon rakentamista… Tulevaisuudessa sulan saa hattuunsa aivan muusta.  Miten vähennämme hallitusti. Miten valmistaudumme aikaan, jolloin kaikkea on vähemmän, mutta silti täytyy suoriutua kaikesta tarpeellisesta, siitä, mitä varten kirkko on olemassa.

Taistelu jatkuu. Asevarasto on auki. Tulkaa hakemaan taistelukentälle sopivaa aseistusta. Uskon kilpi, pelastuksen kypärä, sanan miekka, ne löytyvät kuten ennen. Ja toivottavasti myös paljon muita tarvekaluja. Niiden joukossa toivon ankkuri, verraton apuväline. Se pitää laivan paikoillaan ankaran myrskynkin sattuessa.

Heikki Hakamies

Se aika vuodesta.

On taas se aika vuodesta, kun kaiken on muka muututtava. On kuulemma syytä tarttua itseään niskasta kiinni, lopettaa tuo ja tämä, aloittaa puhtaalta pöydältä. Yhtäkkiä pitää liikkua, osallistua, aktivoitua. Teemoja löytyy vaikka kuinka: on tipatonta, vegaanista, liikunnallista. Uusia harrastuksia aloitetaan, ei siksi, että haluttaisiin, vaan siksi että tehtiin lupauksia yönä, joka on loppujen lopuksi vain yksi yö muiden joukossa.

Mitäpä jos otammekin haasteeksi Ihan Tavallisen Tammikuun? Annamme itsellemme luvan olla juuri sellaisia kuin olemme, syödä kuin ennenkin, liikkua aiempien tavoitteiden mukaan. Ja silti kuukauden jälkeen voi tuntea olonsa hieman paremmaksi, koska on taas kuukauden lähempänä valoa. Kuukauden verran elettyä elämää takana, kuukauden verran viisaampi, kuukauden verran tutumpi itsensä kanssa.

Haasteen saa ottaa vastaan ken uskaltaa.
Uskallatko juuri sinä olla oma itsesi tänäänkin, juuri sellaisena kuin Jumala sinut loi?

Anna Miettinen

Hype, joka ei sammu

Yksi kirkon elämän kestomenestyjä vuodesta toiseen on rippikoululeiri. Porvoossa rippikoulut alkavat vuodenvaihteen molemmin puolin alkujakson viikonloppuleireillä. Nytkin alkavana vuonna käy lähes jokaisessa Suomen kunnassa rippikoulun suurempi osa 15-vuotiaista kuin mikä on ikäluokan kirkkoon kuulumisprosentti.

Rippikoulun onnistumisen tärkeimpiä tekijöitä ovat leirimuotoisuus, nuoret ryhmänohjaajat eli isoset sekä kodeista ja muilta läheisiltä tuleva tuki. Leirillä keskeistä on säännöllinen päiväohjelma ja selkeät säännöt. Isoset luovat sitoutuneisuudellaan otollista ilmapiiriä. Perheiden ja läheisten antia ovat rippikouluun rohkaiseminen ja esirukoukset.

Rippikoulun menestyksen yksi uhka nousee osittain kirkon sisältä. Rippikoulun leirijaksojen pituus  on lyhentynyt 1980-luvun kahdesta viikosta noin viikkoon. Riittävän pitkä leirijakso on keskeinen tekijä rippikoulun vaikuttavuudelle.

Leirijaksojen lyheneminen johtuu monesta syystä. Sen enempää nuoret kuin työntekijät eivät toivo enää kahden viikon leirejä. Tuorein lyhenemiskehitys liittyy seurakuntien säästötoimiin.

Aivan kaikki rippikoulut eivät ole leirimuotoisia. Porvoossa on 2014 yksi päivärippikoulu. Tässäkin tapauksessa poikkeus vahvistaa säännön, maan laajuinen rippikoulun menestystarina perustuu leirimuotoisuuteen.

Rippikoulu on työntekijälle tuhannen taalan paikka nuoren kohtaamiseen. Parhaassa työotteessa yhdistyvät jämptiys ja rentous. Rajoista on pidettävä kiinni, mutta samalla on ymmärrettävä joskus levottoman ja rajoja testaavan nuoren maailmaa. Rajojen olemassaolo ja niiden osaava ylläpito synnyttävät turvallisuudentunnetta, joka ruokkii leirin onnistumista.

Yhteinen tekeminen ja jakaminen luovat edellytyksiä leirielämässä niin ikään tärkeälle luottamukselle. Luottamuksen ylläpitäminen edellyttää jonkinasteista herkkyyttä. Työntekijä haistelee isosten avustamana jatkuvasti leirin tunnelmaa ja vahvistaa niitä osa-alueita, jotka sitä edellyttävät.

Toimivimpia ja takuuvarmimpia riparin elementtejä ovat yhteislaulu, pienryhmät ja leikit. Viisi kertaa päivässä toistuvaa ruokailuakaan ei pidä väheksyä. Valmis ruokapöytä puhuu samaa kieltä, kuin äidin tai mummon rakkaudella valmistamat ateriat.

Näilläkään edellytyksillä rippikoulu ei toimisi, ellei se liittyisi osaksi suurempaa kokonaisuutta. Mielestäni rippikoulun luovuttamattomin osa on ilosanoma Jeesuksesta. Seurakunta, työntekijä tai isonen, joka seisoo rohkeasti ja uskollisesti kirkon sanoman takana, tekee palveluksen tulevaisuuden rippikoululle. Vaikka rippikoululaisella ei olisi vahvaa uskoa Jumalaan, hän arvostaa rippikoulun ohjaajaa, jolla on kirkas missio ja viesti.

Juhana Sihvo