ARKIENKELEITÄ YHTENÄISKOULUSSA

Ystävänpäivä, hiihtoloman aatto ja lumenpuutteen takia peruttu -askartelupäiväksi muutettu- alakoulun talviliikuntapäivä koulussamme.

Välitunnilla pieni ekaluokkalainen kulkee pihalla ympäriinsä, näyttää kuin etsisi jotain. Ulkovalvoja rientää kysymään, mikä on hukassa. Poika kertoo, että oli aiemmin kouluviikolla kaatunut liukkaalla pihalla ja joku iso poika oli tullut auttamaan. Nyt ekaluokkalainen olisi halunnut kiittää itsetehdyllä kortilla, mutta isoa poikaa ei pihalta löytynyt. Nimeäkään ei tiennyt.

Ulkovalvojan kanssa auttajaa sitten tuntomerkkien perusteella yhdessä selvittämään, vielä toisellakin silmäparilla pihaa skannaamaan. Sitten tärppää, yksi poika näyttää tutulta, tuo se taisi olla. Pitkänhuiskea yhdeksäsluokkalainen. Joo, tuo taisi oli se kiva, joka auttoi pystyyn ja kysyi vielä, sattuiko.

Mennään tarkistamaan. Ulkovalvoja kysyy pitkänhuiskealta, auttoiko tämä ekaluokkalaista aiemmin tällä viikolla? ”Joo, se kaatui liukkaalla pihalla tiistaina ja autoin sitä.” kuului vastaus.

Ekaluokkalainen vähän ujostelee, ojentaa kohta mitään sanomatta vähän reunoilta rypistyneen kortin. ”KITOS AVUSTA”, siinä lukee.

Yhdeksäsluokkalainen ottaa kortin, kiittää, kumartuu halaamaan ekaluokkalaista ja toivottaa hyvää ystävänpäivää. Hymyillen vilkutetaan ja jatketaan matkaa. Ulkovalvoja pyyhkii silmäkulmiaan. 

Anna Talvitie

Lomalla töissä

 Olen ollut töissä koko talvilomaviikon, mutta tavallaan tuntuu siltä kuin olisin saanut itsekin lomailla. Olen viettänyt valtaosan viikosta yksin kerhotilalla. Viikkoon on mahtunut suunnittelua, siivousta, järjestelyä, uuden oppimista. Olen pessyt leluja - voi kuulkaa sitä virittelyä, että saa pienen pienet legopalaset asettumaan kiltisti pesukoneeseen. Muovieläimiä pestessä huomaa asettelevansa niitä pieniin porukoihin: dinosaurukset omaansa, merieläimet yhdelle puolelle, viidakon asukit toiselle. Leluastioita pestessä jo hieman lapsettaa, kotiako tässä leikitään? Muovisia supersankareita korjatessa ja puuttuvia raajoja metsästäessä molempiin käsiin tarttuu väistämättä hahmo uhoamaan toiselle.



Yleensä ääntä, iloa ja elämää täynnä oleva kerhotila tuntuu aluksi vieraalta ja tyhjältä. Jokaista ääntä säpsähtää ja tavarat näyttävät jotenkin nukkavierummilta, kun kukaan ei leiki niillä. Työhön uppouduttuaan sitä ei kuitenkaan yhtäkkiä enää muistakaan, että missä sitä edes on. Seitsemältä illalla havahtuu siihen, että ulkona on jo pilkkopimeää ja töistä piti lähteä jo tunteja sitten. Flow-tilaa on paha lähteä keskeyttämään - kun ajatukset ja ideat lähtevät pulppuamaan, ne pitää kerätä talteen. Tällä viikolla kerho on ollut minun salainen maailmani. Olen levitellyt legoja kuivumaan pitkin pöytiä, silpunnut vessapaperirullia toimivan askartelumallin toteuttamiseksi, laulanut lasten virsiä epävireisesti, mutta täysin palkein. Lasten elokuvissa lelut usein heräävät henkiin, kun lapset eivät ole paikalla, mutta tällä kertaa kävikin niin, että lasten lomaillessa, aikuisista tuli hetkeksi lapsia. Ja se, jos mikä on sielulle parempi kuin yksikään rantaloma.

Anna Miettinen (lapsi hetken verran)

 

Pastori, lohtapa nyt

Noin vuosi sitten sain soiton eräältä tuote-edustajalta. Hän ehdotti yhteistä lounasta, jonka yhteydessä hän esittelisi minulle tuotteitaan. Tunnen tämän miellyttävän herrasmiehen vuosien takaa. Hän tarjoaa palveluitaan erityisesti seurakunnille.

Ilmoitin suostuvani kutsuun ilomielin, mutta samalla tein selväksi, että työasioista ei sitten ruokapöydässä puhuta. Aterian aikana ei selata taulutietokonetta eikä katsella kalvoja. Silloin puhutaan mukavia ja nautitaan ruoasta, joka on yksi Jumalan suurista lahjoista.

Monesti kauhistuttaa, kun ajattelee miten ateriahetkellemme on käynyt. Ennen se oli pyhä asia. Kotona yhteinen ateria aloitettiin aina ruokarukouksella.  Ja jos syötiin kodin ulkopuolella, silloinkin pyrittiin tekemään ateriasta kiireetön ja miellyttävä tapahtuma, niin että se olisi kuin keidas arjen harmauden keskellä.

Nyt on toisin. Istutaan pöytään, ja kiire jatkuu. Selaillaan kalentereita, sovitaan tapaamisia. Puhutaan tuloksista ja osavuosikatsauksista. Tiukataan ateriakumppanilta, mitä suunnitelmia hänellä on seuraavalle työkaudelle ja ovatko asetetut tavoitteet toteutuneet. Ja kun pöydästä noustaan, kaikilla on tympeä olo. Kohta juostaan taas jonnekin, minne…  samantekevää.  Pääasia, että juostaan. Jos joku antaisi ymmärtää olevansa toimeton, se olisi epäilyttävä merkki.

Ateria meni pilalle, mutta vahinko ei ollut suuri. Mehän emme enää syö, me vain ’tankkaamme’. Lomallakaan emme lepää, vaan ’lataamme akkuja’. Tulevaisuudentutkijat pohtivat, voisiko koneelle kehittää ihmisälyn. Tehtävä on tarpeeton, sillä me yritämme itsepintaisesti tehdä itsestämme koneita. Kun puhumme hyvinvoinnistamme, käytämme sellaisia sanoja kuin huoltaisimme autoa tai moottorisahaa. ”Ihmisen varaosia’…pian niitä on luvassa”…Tällä ilosanomalla on kääntöpuolensa. Kun kone on tarpeeton, se kelpaa enää vain kaatopaikalle.

Tämänkertaisen blogin otsikko viittaa Runebergin kuuluisaan runoon. Siinä Sandels istuu huolettomasti Partalan kartanon ruokapöydässä, vaikka ratkaiseva taistelu kolkuttaa jo ovella. On meneillään aselevon viimeinen tunti. Ruotsin ajan mukaan sen pitäisi vielä jatkua, mutta venäläiset noudattavat omaa kelloaan ja aloittavat jo sotimisen. Sandels ei hermostu. Hänellä on vieraanaan paikallinen pastori, jolle hän tarjoaa kiireettömästi pöydän antimia.

Kohtaus on herkullinen, mutta perustuu yksinomaan runoilijan mielikuvitukseen. Tuskinpa vauraassa maalaiskartanossakaan everstiä tavallisena arkipäivänä sillä tavoin kestittiin kuin Runeberg antaa ymmärtää. Ei ollut Margaux-viiniä, ei madeiraakaan, lohta kylläkin. Lähivedet vilisivät kalaa, se oli sota-ajan pelastus. Alkutekstissä Runeberg puhuu taimenesta (forell). Ehkä Partalan isännällä oli sitäkin varastossaan.

Tärkeintä ei ole se, mitä pöydässä oli ja kuinka paljon. Isännän elämänasenne on se, mikä on tehnyt runosta niin rakastetun ja monesti lainatun. Elämä kulkee latuaan, miksi siis hötkyillä. Tulevaisuus ei siitä kirkastu, jos huolehdimme kaikesta turhasta. Parempi syödä ainakin ateria loppuun ja katsoa sitten…jos ei muuta, niin vatsa on sen jälkeen täysi ja mieli levollinen.

Eikö tämä muistuta sitä sanomaa, jonka olemme kuulleet jo kauan sitten? Kuka teistä voi pidentää elämäänsä huolehtimisellaan kyynäränkään vertaa?

Heikki Hakamies