Koulua kohti joulua

Poloneesimusiikki pyörähtää soimaan. Yläkoulun oppilaat astelevat tyylikkäinä käsi kädessä parijonossa juhlasalin poikki. Kuviot monimutkaistuvat, Mignon, Kikapo, Pas d’Espagne, Pompadour… vuorotellen eri luokka-asteiden oppilaat ottavat parrasvaloissa liikuntatunneilla tarkasti harjoitellut askeleet. Alempien luokkien oppilaat seuraavat salin reunoilla tapahtumia silmä tarkkana. Lopuksi riemu repeää, kun kaikki kutsutaan osallistumaan yleisövalssin pyörteisiin. Myöhemmin samana päivänä nelosluokkalaiset vierailevat vanhusten palvelutalossa esittämässä omia tanssejaan. Illalla koulun sali täyttyy vielä yläkoululaisten vanhemmista, jotka pääsevät nauttimaan parin viikon tanssijakson hedelmistä, yläkoululaiset tanssivat saman ohjelman vielä heille. Katselen parhaimpiinsa pukeutuneita ryhdikkäitä nuoria ja ihailen heidän sulavaa käytöstään. Joku on sairastunut ja toinen paria vailla, ylempien luokkien oppilaat rientävät hätiin paikkaamaan heille jo aiemmilta vuosilta tutuksi tulleissa tansseissa. Onko tämä sitä samaa sakkia, jota saa tuon tuostakin oppitunneilla maanitella keskittymään olennaiseen, laittamaan kännykkäpelin kiinni tai käytävillä siistimään kielenkäyttöään. Kyllä on.

Tansseja seuraavana päivänä on itsenäisyysjuhla. Tilaisuus on arvokas mutta iloinen. Viidensien luokkien oppilaat esittelevät ohjelmassaan Suomen kieltä ja kulttuuria; on itsetehtyjä runoja, murrekavalkadi ja suomalaisia musiikki-ilmiöitä vuosikymmenten varrelta. Nauran ja liikutun vuorotellen. Mahtavaa! Ysiluokkalaiset vastaavat lippuvartiosta ja juhlapuheesta. Puhe on pysäyttävän kypsää omakohtaista tekstiä 14-15 -vuotiailta puhujilta. Tunnen ylpeyttä oppilaistamme ja koulustamme.

 

Itsenäisyystanssiaiset avaavat koulussamme varsinaisen juhlakauden, jossa Lucia -kulkueen, joulujuhlien, jouluradiolähetysten, joulukirkon ja vuoden viimeisen koulupäivän yhteislaulutilaisuuden kautta matkaamme yhdessä kohti Vapahtajan syntymäjuhlaa. Oppilaiden osallistuminen ja vastuunkantaminen näiden tapahtumien suunnittelussa ja toteuttamisessa on merkittävää. Meille opettajille tekee hyvää nähdä ja ohjata oppilaita erilaisessa roolissa kuin tavallinen luokkatilanne mahdollistaa. Yhdessä juhlaan valmistautuminen tuo mukanaan myös arjesta eroavia kohtaamisia ja opimme tuntemaan toisiamme paremmin.

Viimeisimmän Pisa -tutkimuksen tulosten julkistamisen jälkeen mediassa on kohkattu peruskoulun opetuksen tason laskusta. Joku haukkui opettajat, toinen oppilaat ja vanhemmat, kolmas vähäisen teknologian opetuskäytön… Paljon on puhetta riittänyt, mutta muuan yksinkertaisen oivaltava kommentti upposi: kommentoija totesi ”liian helpon elämän kulttuurin vallanneen opiskelun”. On totta, että ponnistelun taidon ja vaivannäön vähentyminen näkyy kouluissamme. Ponnistelun taito ja vaivannäkö ovat olennainen osa oppimista ja opiskelua, joilla on kuitenkin ankeat lähtökohdat, elleivät koululaiset viihdy opinahjoissaan! Heikko kouluviihtyvyys on ollut suomalaisissa peruskouluissa valitettava tosiasia jo pitkään.

Viihtymistä edesauttaa tunne osallisuudesta ja siitä, että tuntee olevansa hyväksytty, tärkeä. Myös opettajien ja oppilaiden välisellä vuorovaikutuksella on tässä tärkeä roolinsa. En suinkaan kiistä ihan tavallisen, toistoja ja kärsivällisyyttä vaativan koulutyön merkitystä, mutta sen rinnalle tarvitsemme toisenlaisia työskentelytapoja. Ponnisteluun ja vaivannäköön opetteleminen on huomattavasti helpompaa hyväksyvässä ilmapiirissä, jossa kaikki ei ole niin hirvittävän vakavaa, mutta jossa työskennellään yhdessä luovasti ja vastuullisesti. Erilaiset tapahtumat ja juhlat koulussa tarjoavat tähän oivallisen mahdollisuuden.

Peruskoulun yksi tärkeä tehtävä on antaa oppilaille valmiuksia kansallisen kulttuurin ja kansallisten arvojen suhteen. Suomalaisten juhlapyhien, tapojen ja perinteiden tunteminen auttaa ymmärtämään myös muiden kulttuurien tapoja. Perinteitä voi käsitellä raikkaasti, näin tapahtuukin usein luontevasti kun lapset ja nuoret ovat toteuttamisessa mukana. Nykyelämä voi lapsilla ja nuorilla olla kovin pirstaleista, perinteet yhdistävät ja luovat turvallisuuden tunnetta. Ne juurruttavat meitä.

Anna Talvitie  

Väsyneen joulurukous

Isä, tästä ei nyt tule mitään.

Minä yritän valmistaa poikasi syntymäpäiviä, suurta iloa ja juhlaa koko kansalle.

Tai ainakin koko perheelle, suvulle – itsellenikin sinä sivussa.

Mutta ei tästä mitään tule. Liikaa kaikkea – työtä, stressiä, ajateltavaa, puuhaa. Vaikka päätinkin että joulu tulee tekemättä – en siivoa, en hössötä, en haali lahjakasoja.

 Ei sinänsä, en ehtisi tai jaksaisi.

Päivät kiitävät, silmäpussit kasvavat, itku kuristaa kurkkua. En ehdi mukaan tähän jouluun!

Mieleeni nousee Maria: Kuinka väsynyt hän mahtoi olla pitkään matkaan, suureen vatsaan, epätietoisuuteen!

Kuinka paljon häntä itketti raskas matkanteko, lähestyvä synnytys, epätietoisuus!

Yhdessä Marian kanssa minä huokaan: Miten tässä näin kävi?

Se oli Marian matka kohti joulua, tämä on minun matkani kohti joulua. Ei kohti täydellisyyttä, suuria suunnitelmia – vaan matka kohti rauhaa ja valoa. Sitä huolimatta, että juuri nyt tästä on rauha kaukana ja valokin vain heikko kajastus silmänurkassa.

Väsymykseni keskeltä yritän uskoa että kyynelten, pimeyden ja ahdistuksen jälkeen valo loistaa kirkkaana minullekin.

Samalla tavoin kuin Maria ihmettelen jouluyönä hiljaisuutta joka laskeutuu kaiken ylle. Siinä on meidän matkamme loppuhuipennus, seimi ja Jeesus-lapsi.

Isä, tästä saattaa tulla vielä jotain.


Heli Bergholm

Hetkiä, joista haluan kiittää.

Toisinaan käy niin, että 7-vuotias poika rökittää sinut useamman kerran putkeen lähinnä tuuriin perustuvassa pelissä ja ehdottaa itse, että "josko pelattais peliä, jossa säkin oot hyvä".

Aika-ajoin ei voi kuin kiittää onneaan, kun saa keskittyä rakentamaan maailman hienoimpia ja tärkeimpiä rakennelmia pienten päiväkerholaisten kanssa eikä tarvitse kuin olla läsnä ja se riittää sillä hetkellä.

Joskus on vain pakko nauraa, kun kaupan kassalla lompakkoa etsiessään löytääkin käsilaukustaan kourallisen puueläimiä Nooan arkista.

Silloin tällöin on ihmeteltävä 3-vuotiasta lääkäriä, joka istuttaa alas ja kertoo tarkan tutkimuksen jälkeen, että "diagnoosi on selvä, sydän on pysähtynyt, tarvitaan pikaisesti yksi halaus."













Välillä leiripäivän paras hetki tulee yllätyksenä."Anna, mä ajattelin et sä voisit olla lila, kun se näyttää sun väriltä. -- Miksi sä laitoit sun timantit pois? Laita ne sun eteen ni kaikki näkee ne. -- No nyt sä voitit, mutta sä olit kyllä parempi vaik tuli rosvojakin. Pelataaks huomenna taas?" 

Ajoittain sitä tarjoutuu auttamaan lasta palapelissä eikä muista miten taitavia ja itsevarmoja lapset ovatkaan - "hei tää on ihan lälly, kyllä mä osaan."

Hetkittäin saa itsekin vielä olla lapsi.

















AM