Tunnematka metrolaiturilla

Suljen autoni ovet kauko-ohjaimesta. Elämässä on harvoin tällaista kauko-ohjausmahdollisuutta, ajattelen. Kävelen kohti metroasemaa mieli jo siirtyen kohti koulutuspäivän aihetta ja toisten kohtaamista innostuneella mielellä. Odotan antoisaa päivää. Iloitsen työstäni ja siihen liittyvistä uuden toivon ja kasvun mahdollisuuksista.

Rullaportaat kuljettavat minut alas metrolaiturille, kun näpyttelen kännykkälipun tilausta. Alhaalla ihmisiä vierekkäin näpläämässä omia laitteitaan, kaikki toisistaan erillään, tuntemattomia. Ovat matkalla työhönsä tai asioilleen, kuka mihinkin. Astelen pitkää metrolaituria, kun huomaan kaukana, lähes toisessa päässä, jotakin tuttua. Onkohan se - voiko se olla - lempiväri ainakin on - ja tuo laukku - kengät - ja takki - onhan se! Tunnistan oman tyttäreni. Mielen täyttää innostus, hymy nousee huulille, askel pitenee ja kiihdytän huomaamatta vauhtia.  Vasta aivan vieressä hän vilkaisee lähestyvää hahmoa ja yllättyneenä tervehtii: Moi!

Ilahtuneena hän kertoo kuulumisia ja astumme metrovaunuun. Juttelemme innokkaasti ja vilkkaasti koko välin Puotilasta Hakaniemeen.
(Jossain vaihessa sivusilmällä huomaan, että kukaan muu ei näytä keskustelevan, kaikki vain katsovat kännykkäänsä, lehteä tai tuijottavat ulos. Merkillinen näytelmä.)

Iloisen ja yllättävän kohtaamisen vauhdissa en haluaisi jäädä edes pois siellä, missä pitäisi, vaan mieluummin jäisin tyttäreni seuraan. Naivi ajatus, mutta takinsisus on niin täynnä iloa ja rakkautta, onnea ja riemua ja mitä tunteita niitä nyt onkaan, että aika ja paikka unohtuvat. Huomaan sentään oikean aseman ja jään siinä pois. Kun lähtösanat on sanottu, astelen ulos vaunusta ja suuntaan kohti aseman uloskäyntiä. Lämpimällä ja onnellisella mielellä tajuan yhtäkkiä, mitä oikein koin.

Tällaiselta tuntuu olla isä!Tällaiselta tuntuu, kun tapaa oman aikuistuvan lapsensa, omaa tietänsä kulkevan opiskelijan, josta olen ylpeä, jota rakastan ja joka on minulle kaikki kaikessa. Tietty kaksi muutakin lastani tulevat samassa mieleeni.

Sain johdatuksena, niin ajattelen, yhtäkkiä parhaan mahdollisen isänpäivälahjan etukäteen: tunnematkan metrolaiturilla. Koko isänä olemisen tunnevoima kuljettaa minua koulutuspäivän aikana ja olen onnellinen. Onnellinen isä.

---

Kirjoitin tuon kokemukseni muistiin koulutuspäivän aikana. Kun palasin metrolla Hakaniemestä Puotilaan, olin ajatuksissani ja luin lehteä.  Poistuessani kyydistä törmään uudelleen tyttäreeni! En ollut uskoa silmiäni. Hän oli samassa vaunussa: oli käynyt kirjastossa täysin sattumanvaraisena ajankohtana. Kerron hänelle ilostani, tunteiden riemunkirjosta ja ne kasvavat edelleen.

Tällainen päivä - ihme, johdatus. Juuri ennen isänpäivää. Uskomatonta.


Antti Yli-Opas

Kissoja ja ihmisiä

Perheessämme on aina ollut kissoja, parhaimmillaan kuusi, nyt enää vain kaksi. Kaksi on ehdottomasti liian vähän. Vanhojen kissojen vatsanpohjamouru vaatii täydennyksekseen nuorten kissojen kimeää naukunaa. Elämä on sukupolvien välistä vuorovaikutusta.

Hiljattain toinen kissoistamme, se tuuhea harmaa, puski itsensä kirjahyllyn läpi ja pudotti samalla kirjan lattialle. Poimin sen talteen. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. Erinomainen ja samalla kuvaava valinta kissalta.

Edesmenneiden kissojemme muisteleminen lämmittää mieltä. Siihen liittyy sekä iloisia että murheellisia asioita. Esimerkiksi elämän vaihtelevuudesta sopii eräs kissoistamme, jättiläiskokoinen kolli, todellinen varailves, joka päivänä muutamana sai päähänsä poistua kotoaan. Ja hävisi sille tielleen seitsemäksi vuodeksi, kunnes palasi takaisin kotiin.

Seitsemän vuotta vieraalla maalla ja sen jälkeen paluu kotiin. Kissa oli kokenut kovia, muuttunut vanhaksi ja köyryiseksi, korva oli rutussa, mutta henki tallella. Raamatullinen kuva. Tuhlaajakissa, Slösarkatten, Prodigal Cat. Ja kaikki jatkui tästä eteenpäin raamatullisessa hengessä.

Toivuttuaan rasituksistaan ja syötyään kunnolla kissa asettui mielipaikalleen ikkunan ääreen ja esti pian muita kissoja pääsemästä avatusta ikkunasta sisään. Vertaus armottomasta palvelijasta! Sai kokea armoa, mutta osoitti itse rakkaudettomuutta kissalähimmäisiään kohtaan – jos taannoisen käsikirjaehdotuksen kielipartta on tässä lupa hieman irvailla.

Mainitsin kissamme kohtalosta eräässä lasten joulutilaisuudessa. Seurauksena oli, että kaupan jonossa muutama päivää myöhemmin aran oloinen pikkutyttö jättäytyi tovereistaan jälkeen ja rohkaistui kysymään:

-          Jäikö se kissa nyt teille?
Ja vielä väitetään, ettei saarnoista saa palautetta.

Joskus aamuisin lukiessani hetkipalveluksen mukaista rukousta, jompikumpi kissoistamme hiipii luokseni,  hyrisee lempeästi, siristelee silmiään. Pyhää Franciscusta mukaillen: tämä, jos mikä, on luomakunnan ylistyslaulua. Yleisesti on tiedossa, että Franciscus saarnasi linnuille. Harvempi muistaa, että hän puhutteli myös kissoja. Luulen, että käytännön syistä saarnat näille kahdelle kohderyhmälle oli pidettävä erikseen.

Kadehdin paavi Benediktusta. Hänen elämästään on kirjoitettu kuvaus kissan näkökulmasta. Kysymyksessä on teos: Joseph und Chico: Eine Katze erzählt aus dem Leben von Papst Benedikt XVI. (Italialainen käännös: Un gatto racconta la vita di Papa Benedetto XVI). Tässä lastenkirjassa paavin elämää seurataan hänen uskollisen kissansa silmin.

Ortodoksinen piispa Arseni, kissojen ystävä hänkin, menee niin pitkälle, että kysyy leikkimielisesti eräässä kolumnissaan, luopuiko paavi virastaan siksi, ettei saanut kissaansa Vatikaaniin mukaan. Siellä kun on eläintenpitokielto. Mene tiedä, saattaa pitää paikkansa.

Joka tapauksessa kissojen lempeä hyrinä vahvistaa uskoa siihen, että elämällä on Jumalan sille antama tarkoitus. Meille jaksetaan jankuttaa, että elämä on möykky, joka sattumanvaraisesti viskataan eteemme avaruuden mustasta yöstä, ripaus aminohappoja, suolaa, fosforia…siinä koko ihmiselämä, ei muuta.

Uskokoon ken tahtoo. Minä ja kissamme olemme vahvasti eri mieltä.

 

Heikki Hakamies

Epäreilua

Keskellä keittiön lattiaa kiljuu hurja kolmevuotias ”Epäleilua, ihan epäleilua”. Koko pieni kroppa tärisee kiukusta, ääni on kovempi kuin palosireenissä. Tuolla määrällä kyyneleitä kastelisi vaikka Saharan autiomaan, valtava pettymys vie pientä miestä. Tarjoan nenäliinaa, tyynnyttelen puheella, yritän napata syliin – turhaan. Mieli tekisi sanoa, että kuule, tässä maailmassa tämä on yhtä epäreiluutta alusta loppuun saakka.

Epäreilua, että naapurin Jaskalla on upea maastopyörä ja minulla vaan tavallinen pyörä. Epäreilua, kun kaikki muut saa olla kaupungilla niin myöhään kun itse tahtovat ja minulla on kotiintuloaika. Epäreilua, että jonkun vanhemmilla on varaa ostavaa opiskelemaan lähtevälle lapselleen oma kämppä. Epäreilua, että naapurin mies tienaa kolme kertaa enemmän kuin minä.

Lisää epäreiluutta: Epäreilua, että saa potkut kun yt-neuvottelut käynnistyvät. Epäreilua, että takaa jonkun lainan ja se kaatuu niskaan aiheuttaen lopun elämän velkavankeuden. Epäreilua, että saa turpaan kotona joka perjantai. Epäreilua, että joku sairastuu vakavasti parantumattomaan sairauteen. Tämän rinnalla se, että isoveli sai kaataa ensin lasiin maitoa, tuntuu aika kestettävälle epäreiluudelle.

Heli Bergholm