Siunauskappeliin kokoontuu joukko saattajia, ehkä
nelisenkymmentä. Kukkalaitteita on paljon odottamassa etuosassa. Upeita,
monivärisiä asetelmia, floristien taidonnäytteitä. Mieleeni nousee hämmennys - ja
huomaan, että myös suuttumus. Tiesin, ettei häntä viime vuosina juuri kukaan
käynyt katsomassa. Jos kukkia tuotiin, niin ehkä kerran vuodessa yhdeltä
ihmiseltä. Kun oli näinkin monta saattajaa nyt, eivätkö he olisi voineet käydä
katsomassa häntä elävänä? Viedä kukkia
silloin, kun hänen silmänsä olisivat siitä vielä loistaneet ja kyynel tullut
silmäkulmaan. Kaunis ja arvokas lähtöjuhla on paikallaan, mutta olisiko
välittämisestä ja yhteydenpidosta enemmän iloa eläville? Nämä ajatukset jäävät
sisälleni. Nyt ei ollut niiden aika tulla julki.
Ehkä ensi kerralla muistutan taas
omaisia tuosta mahdollisuudesta tuoda vain yksi ruusu.
Kauniit muistolauseet luetaan. Ne herättävät kuitenkin
ristiriitaisia ajatuksia. Voisivatko totuus ja kauneus jotenkin yhdistyä? Korulauseen
ikiunta kun ei ole olemassakaan. Koska
kristitylle on luvattu iankaikkinen elämä, se ei varmasti ole pelkkää
unta. Iloa ja yhteyttä on tiedossa. Ei
lause sovi epäuskoisellekaan: jos ei ole mitään, ei ole untakaan. Ei
jälleensyntymiseenkään sovi pelkkä uni. Helppoja ei ole näitä sanoittaa,
melkein mahdotonta. Voisiko kuitenkin olla jokin yhteys vaikka yhteiseen uskoon,
jonka kielellä näitä on sanoitettu vuosituhansia?
Lapsia ei ole joukossa lainkaan. Heidät on jätetty kotiin ja
hankittu lapsenlikat. Minkähän vuoksi? Vielä vaikeampi lapsen on oppia elämästä
ja kuolemasta, jos hän ei saa olla mukana eri vaiheissa. Enemmän hämmennystä ja
ahdistusta herää mummon ”katoamisesta”, jos kuolemasta vaietaan. Vaikeampaa on
ymmärtää, jos kaikki muut olivat jossakin, mutta itse ei päässyt mukaan. Helppoa
ei ole selvitä siitäkään selityksestä, että mummo nyt on enkelinä pilven
reunalla. Myöhemmin kun selviää, ettei ihmisistä tule enkeleitä. Sellaista
selitystä lapsi kaipaa, joka on aikuisellekin totta. Riittääkin vain sen verran kerrallaan kuin
lapsi kysyy. Myöhemmin tulee kyllä lisää kysymyksiä. Kun on saanut olla
hautajaisissa mukana, piirtää siitä, leikkiä pappia ja kanttoria ja suntiota,
nuo ajatuksetkin jotenkin asettuvat aloilleen. Varsinkin jos äidillä ja isällä
on aikaa kuunnella, ja rohkeutta sanoa tarvittaessa: en tiedä, ja selvittää
asiaa itselleenkin.
Upeaa oli kerran, kun pieni poika istahti siihen katafalkin
eli arkun alustan päähän ja siinä iloisesti heilutteli jalkojaan. Ei häntä
ahdistanut yhtään tämä tilanne, aikuiset jotenkin merkillisiä vain. Kanttori
soitti kauniisti ja tuo pappikin hymyili hänelle - ja sai vastahymyn takaisin.
Antti
Yli-Opas