sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kukkia eläville ja kuolleille




Siunauskappeliin kokoontuu joukko saattajia, ehkä nelisenkymmentä. Kukkalaitteita on paljon odottamassa etuosassa. Upeita, monivärisiä asetelmia, floristien taidonnäytteitä. Mieleeni nousee hämmennys  -  ja huomaan, että myös suuttumus. Tiesin, ettei häntä viime vuosina juuri kukaan käynyt katsomassa. Jos kukkia tuotiin, niin ehkä kerran vuodessa yhdeltä ihmiseltä. Kun oli näinkin monta saattajaa nyt, eivätkö he olisi voineet käydä katsomassa häntä elävänä?  Viedä kukkia silloin, kun hänen silmänsä olisivat siitä vielä loistaneet ja kyynel tullut silmäkulmaan. Kaunis ja arvokas lähtöjuhla on paikallaan, mutta olisiko välittämisestä ja yhteydenpidosta enemmän iloa eläville? Nämä ajatukset jäävät sisälleni. Nyt ei ollut niiden aika tulla julki.
Ehkä ensi kerralla muistutan taas omaisia tuosta mahdollisuudesta tuoda vain yksi ruusu.

Kauniit muistolauseet luetaan. Ne herättävät kuitenkin ristiriitaisia ajatuksia. Voisivatko totuus ja kauneus jotenkin yhdistyä? Korulauseen ikiunta kun ei ole olemassakaan. Koska kristitylle on luvattu iankaikkinen elämä, se ei varmasti ole pelkkää unta.  Iloa ja yhteyttä on tiedossa. Ei lause sovi epäuskoisellekaan: jos ei ole mitään, ei ole untakaan. Ei jälleensyntymiseenkään sovi pelkkä uni. Helppoja ei ole näitä sanoittaa, melkein mahdotonta. Voisiko kuitenkin olla jokin yhteys vaikka yhteiseen uskoon, jonka kielellä näitä on sanoitettu vuosituhansia?

Lapsia ei ole joukossa lainkaan. Heidät on jätetty kotiin ja hankittu lapsenlikat. Minkähän vuoksi? Vielä vaikeampi lapsen on oppia elämästä ja kuolemasta, jos hän ei saa olla mukana eri vaiheissa. Enemmän hämmennystä ja ahdistusta herää mummon ”katoamisesta”, jos kuolemasta vaietaan. Vaikeampaa on ymmärtää, jos kaikki muut olivat jossakin, mutta itse ei päässyt mukaan. Helppoa ei ole selvitä siitäkään selityksestä, että mummo nyt on enkelinä pilven reunalla. Myöhemmin kun selviää, ettei ihmisistä tule enkeleitä. Sellaista selitystä lapsi kaipaa, joka on aikuisellekin totta.  Riittääkin vain sen verran kerrallaan kuin lapsi kysyy. Myöhemmin tulee kyllä lisää kysymyksiä. Kun on saanut olla hautajaisissa mukana, piirtää siitä, leikkiä pappia ja kanttoria ja suntiota, nuo ajatuksetkin jotenkin asettuvat aloilleen. Varsinkin jos äidillä ja isällä on aikaa kuunnella, ja rohkeutta sanoa tarvittaessa: en tiedä, ja selvittää asiaa itselleenkin.

Upeaa oli kerran, kun pieni poika istahti siihen katafalkin eli arkun alustan päähän ja siinä iloisesti heilutteli jalkojaan. Ei häntä ahdistanut yhtään tämä tilanne, aikuiset jotenkin merkillisiä vain. Kanttori soitti kauniisti ja tuo pappikin hymyili hänelle - ja sai vastahymyn takaisin.
                                                                                                                                                 Antti Yli-Opas