Wer weiss noch etwas von den Armeniern? Vapaasti käännettynä: Kuka muistaa vielä
armenialaisia?
Mistä nämä sanat ovat
peräisin? Liittyvätkö ne siihen keskusteluun, jota on hiljattain käyty ympäri
Eurooppaa, kun Armenian kansanmurhasta tuli 24.4. kuluneeksi sata vuotta?
Väärin arvattu. Lausahdus on Adolf Hitlerin suusta. Kun Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942 ryhdyttiin suunnittelemaan ’juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua’, kokouksen osanottajajoukosta nousi myös epäileviä ääniä. Mitä maailmalla ajatellaan, jos juutalaisiin kohdistetaan niin massiivinen joukkotuho? Ja millaista jälkimainetta Saksa joutuu sen jälkeen kantamaan?
Väärin arvattu. Lausahdus on Adolf Hitlerin suusta. Kun Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942 ryhdyttiin suunnittelemaan ’juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua’, kokouksen osanottajajoukosta nousi myös epäileviä ääniä. Mitä maailmalla ajatellaan, jos juutalaisiin kohdistetaan niin massiivinen joukkotuho? Ja millaista jälkimainetta Saksa joutuu sen jälkeen kantamaan?
Hitler rauhoitteli
epäröiviä. Voitte olla huoletta, eihän armenialaisten kohtaloakaan kukaan enää
muista.
Hitler tiesi, mistä
puhui. Wannseen kokouksen aikoihin armenialaisten kansanmurhasta oli kulunut jo
kaksikymmentäseitsemän vuotta. Väkivallantekojen tapahtuessa juuri kenelläkään
ei ollut aikaa niitä protestoida, veihän käynnissä ollut maailmansota koko
Euroopan huomion. Ja sitten kun sota oli päättynyt, kaikilla oli muuta
ajateltavaa. Yhdellä Euroopan kolkalla oli murhattu yli miljoona ihmistä, mutta
mitä se oli siihen verrattuna, että taisteluhaudoissa kuoli miltei kokonainen
nuorten miesten sukupolvi?
Sitten esiin astuivat ne,
joiden mielestä oli viisainta olla puhumatta mitään. Ei haluttu diplomaattisia
selkkauksia, ei haluttu ärsyttää Turkkia, Lähi-idän nousevaa mahtitekijää.
Vaakakupissa oli paljon
muutakin kuin armenialaisten kohtalo. Kuka turvaisi Euroopan kaakkoiskulman
bolsevistista Venäjää vastaan? Kuka takasi puolueettomuudellaan sen, että
länsivalloille jäisi sopivasti pelitilaa Irakissa, jonka strateginen merkitys
kasvoi huimasti, kun öljy nousi yhä merkittävämpään asemaan suurvaltojen
keskinäisessä kilpailussa?
Ajattelu on meille tuttu,
sitä kutsutaan reaalipolitiikaksi. On parempi olla puuttumatta, sillä siitä
seuraa vain hankaluuksia. On ajateltava ensin omaa kansaa, turvallisuutta,
kauppaetuja, kansalaisten hyvinvointia. Vasta sen jälkeen on ihmisoikeuksien
vuoro.
Reaalipoliittinen ajattelu
on hyvin perusteltua, ja sitä vastaan on vaikea sanoa mitään. Varsinkin jos
vaakalaudalla on oma poliittinen ura ja äänestäjien mahdollinen epäsuosio. Ja
usein näemmekin sen ihmeen, että eurooppalainen poliitikko, joka on alun perin
saanut mainetta ihmisoikeustaistelijana, kokee vallan keskiöön päästyään
muodonmuutoksen. Hänestä tulee ”kokonaisedun huomioon ottava”, ja hän sanoutuu
hiljaisesti irti nuoruutensa harharetkistä.
Silti ongelma ei häviä
mihinkään, vaikka me katsoisimme järkeväksi olla pöyhimättä menneitä. Tai olla
turhaan muistelematta ikäviä asioita. Ongelma on se, että ihmistä on lupa
kohdella epäinhimillisesti, jos vain toimii tarpeeksi viekkaasti ja hallitsee
oikeat keinot.
Historia tarjoaa eväitä
hyödyttömään jälkiviisauteen. Mitä olisi tapahtunut, jos armenialaisia ei olisi
aikoinaan unohdettu? Jos Euroopan kansat olisivat ryhtyneet vaatimaan
tapahtuneesta julkista oikeudenkäyntiä ja syyllisiä tuomiolle? Niinhän tapahtui
Saksan kohdalla myöhemmin Nürnbergissä.
Ehkä kynnys tehdä jotain
samankaltaista olisi ollut korkeampi. Häikäilemättömiä vallanpitäjiä se ei olisi
estänyt. Mutta saattaa olla, että pelko seurauksista olisi tehnyt epävarmaksi,
ja silloin olisi ainakin voitettu aikaa.
Pelko, että joku muistaa,
hillitsee aina hirmutöitä. Kannattaa siis muistella, myös niitä uutiskuvia,
jotka haluaisi mieluummin unohtaa. Isis, Syyria, pakolaisia täynnä oleva laiva
Välimerellä…
Ettei kukaan pääsisi
myöhemmin sanomaan: Wer weiss noch…kuka heitä enää muistaa?
Heikki Hakamies